Retroihminen

(Tammikuu 2012)

Vaimo kertoi ystävästään, jolla ei ole vuotta vanhempaa vaatetta kaapissaan.  Kun vaate ylittää tuon maagisen rajan, se lähtee kierrätykseen ja uusi vaatekappale tulee tilalle.  Olen tällaisesta kuullut ennenkin ja aina ajaudun miettimään omaa ’garderoobiani’.  Taitaa nimittäin olla niin, että vuotta nuoremmat pukineet ovat siellä merkittävässä vähemmistössä.  Ikääntyvänä mieshenkilönä  en tietenkään ole kovin muotitietoinen, vaan arvostan enemmän tuotteen laatua ja mukavuutta kuin sen ajantasaisuutta.

Tänä päivänä vain tuntuu siltä, että niin vaatteiden kuin  muidenkin tavaroiden osalta meikäläisten kestokuluttajien aika alkaa olla ohi. Housuissa ja paidassa vielä kangas kestää käyttöä, mutta saumat purkautuvat – jos ne alun perinkään ovat loppuun saakka ommellut - ja napit irtoilevat lähestulkoon viikon käytön jälkeen.

Vanhempieni jäljiltä löysin heidän vintiltään pari kokkolalaisen vaatturin Rudolf Aspin tekemää miesten pukua.  Puolen vuosisadan takaa, muodista – tottakai – menneitä, mutta kaikilta osin täysin kunnossa olevia ehjiä vaatteita. Ja millaista käsityötä! Ompeleet millintarkkoja, sovitukset kohdallaan ja sama laatu jatkuu myös sinne, mihin katse ei normaalisti ulotu. Tällaisen puvun tekemiseen on tietysti mennyt työtunteja sellainen määrä, jota tämän päivän palkoilla ei tavallinen ihminen voisi ajatellakaan kustantavansa.  Ja vaikka kuinka olisi pukeutumiskuosissaan ajaton, ei sentään samanlaista piittaamattomuutta virtauksista voi noudattaa, kuin vaikkapa sodanjälkeisessä maailmassa. Silloin kaiken pulan ohella myös vaatetus oli sitä, mitä satuttiin saamaan.

Nopeampaan muodin vaihteluun on jouduttu alistumaan ja samalla heikkenevään laatuun.  Tämä sama ilmiöhän ei ole pelkästään vaatteita koskeva.  Kaikkien kestokulutushyödykkeiden, autoista ompelukoneisiin, käyttöikä suunnitellaan jo valmistusvaiheessa sellaiseksi, että tietyn ajan kuluttua on vaihto edessä, halusitpa tai et.  Korjaaminen ei kannata, varaosien hinnat ja työ yhdessä ovat niin hinnakkaita, että useimmissa tapauksissa on halvempaa ostaa uusi kuin korjata vanhaa. Käsistään kätevä voi tietysti yrittää omin toimin jatkaa tavaroiden käyttöikää, mutta pikkuhiljaa ovat materiaalit muuttuneet sellaisiksi, että niitä yksinkertaisesti ei voi korjata. Reikiintynyt lycrasukka on mahdoton parsittava, astianpesukoneen prässätty muovilaakeri mahdoton vaihtaa.   Tämän korjaamattomuusopin saavat lapsemme jo leluilla leikkiessään ja siksipä heidän asenteensa  aikuisena onkin entistä suvaitsevampi erilaiseen kertakäyttökulttuuriin. 

Euroopassa ja USA:ssa humisevat tietokoneet, joilla haetaan niitä materiaalivahvuuksien minimirajoja, joilla tuotteet voidaan valmistaa. Kiinassa ja muualla alhaisten palkkojen maissa haetaan niitä valmistusnopeuden ääriä, joilla sekundan määrä pysyy kohtuurajoissa. Meillä puolestaan täyttyvät keräysastiat ja kaatopaikat. 

Keskipolvea vanhemman kuluttajan kannalta tämä merkitsee sitä, että viimeiseen saakka koittaa riippua kiinni kerran hankkimassaan vanhan hyvän ajan tuotteessa.  

Kahdenkymmenen vuoden takainen Saksassa tehty kodinkone hurisee ja täyttää tehtävänsä, vaikka sen energiankulutus ehkä on muutaman watin nykyaikaista ”viisivuotiskonetta” suurempi.  Kotimaassa viime vuosituhannella valmistettuja nahkakenkiä kannattaa viedä suutariin ja transistoriradioon juottaa uusi vastus palaneen tilalle. Mutta paljon on meikäläiselläkin tavaraa, jonka  ikääntymistä ei voi voittaa. NMT-puhelin ei enää soita minnekään, Windows 98-tietokoneella ei pääse nettiin ja C-kasettien nauhat alkavat olla loppuun soitettuja.  Kehityksen pyörä pyörii, minusta piittaamatta.  Onneksi ei kuitenkaan tarvitse kutsua itseään vanhanaikaiseksi tai epämuodikkaaksi, koska on kehitetty parempi ilmaisu: Retro.   

Risto Pohjanpalo

Kirjoittaja kuuluu sodanjälkeiseen kaikkien aikojen suurimpaan ikäluokkaan.