Monitoimijat

(Marraskuu 2012)

Tässä päivänä muutamana kuulin televisiossa henkilöä esiteltävän ”muodin monitoimimiehenä”. Ilmaisu oli minulle uusi.  Aiemmin olin toki kuullut termit ”median monitoimimies” ja ”viihteen monitoimimies”.  Naisiakin näissä monitoimijoissa varmaan on, vaikka ei ole korvaan taikka silmään osunut.  Ystäväni kanssa tällaisia termejä taannoin hiukan makustelimme ja hän sanoi omana kantanaan, että näitä tällaisia varmaan aikamme kaipaa.

Todellakin, ajan ilmiöstä on kysymys.  Entiseen aikaan oli tärkeää, että ihminen oli keskittynyt johonkin asiaan; hallitsi sen hyvin.  Sellaisella keskittyneellä osaamisella sai itselleen vaikkapa tittelin ”asiantuntija” tai ”mestari”.   Mestari oli henkilö, joka hallitsi oman alansa suvereenisti. Häneltä ei odotettukaan osaamisen laajentamista muille aloille.  Asiantuntija puolestaan oli henkilö, joka antoi lausuntoja eduskunnalle sen lainvalmistelutyössä. Asiantuntija tuli radioon tai televisioon antamaan asiantuntijan selvityksen siitä, mistä jossakin asiassa on kysymys; mitä se merkitsee.  Joissakin tapauksissa asiantuntijan alue oli jopa melko kapea ja siitä laskettiin leikkiä.  Hengitystiesairauksiin erikoistuneelta lääkäriltä saatettiin kysyä, kumpaan sieraimeen hän oli erikoistunut.

Asiantuntijalta ei takavuosina edellytetty liukasta kieltä eikä monipuolista mediaosaamista. Häneltä odotettiin alansa syvää osaamista. Se, että ulosanti oli kömpelöä, ei haitannut, koska toimittajan tehtävänä oli muokata asiat paremmin ymmärrettäviksi ja sujuvammaksi kokonaisuudeksi.  Tärkeintä oli luotettavuus, tieto asioista; osaaminen.

Median murros, johon kuuluu tiedonvälityskanavien räjähdysmäinen kasvu ja taistelu yleisöstä, on melko pitkälti häivyttänyt vanhan asiantuntijakaartin. No kyllä, tarvitaanhan välillä valtiosääntöoppineita kommentoimaan poliittista kiistaa. Tarvitaan kansainvälisen oikeuden akatemiatutkijaa kertomaan, onko joku sotatoimi tai muu aktio sopusoinnussa lakien kanssa. Mutta heidänkin kommenttinsa ovat typistyneet, lyhentyneet mediassa iskulauseenomaisiksi otsikkoaineksiksi. 

Pääosan mediassa ja viihteessä ovat toden totta vallanneet moniosaajat.  Heidän ansionaan on eri  välineiden suvereeni hallinta. He osaavat verkottumisen; pienessä maassa voi nopeasti hankkiutua mediavallan suosioon ja – kuten usein sanotaan, loppu on historiaa. Kun ohjelmia suunnitellaan ja mietitään, kuka tai ketkä kulloinkin tarvitaan mukaan viihteeseen tai ajankohtaisohjelmaan, pressiklubiin tai runoraatiin, on lista lyhyt ja selkeä.  Arvaatte varmaan, ketä listalla on.

Monitoimimies tai –nainen on todella nimensä mukainen. Hän esiintyy siellä ja täällä. Hän kirjoittaa yleisönosastoihin. Hän tuottaa kirjoja monen teoksen vuosivauhdilla. Hän on ajan hermolla. Hänen Facebook-kaveriensa määrä on loputon. Hänen kirjoituksiinsa tulee toistasataa ”tykkäystä”  asiasta riippumatta ja hänen Twitterpäivityksensä imetään kuin maallikkosaarnaajan huulilta parhaat hunajan pisarat. Puhetta riittää.

Monitoimihenkilöt tuottavat asiaa ja viihdettä maanisesti.  Ei ole sellaista katsottavaa televisio-ohjelmaa, jossa nämä yksilöt eivät kommentoi, haastattele, laula, soita tai tanssi.  Ei ole sellaista radiokanavaa, jossa jälkilöylyissä tai pyöreän pöydän äärellä he eivät pane asioita paikalleen. Avaa laite, ja alta puolen tunnin kuulet tai näet monitoimihenkilön touhuissaan.  Tänään hän kommentoi sitä, huomenna tätä.  Tänään hän esiintyy itse, huomenna istuu raadissa arvioimassa muita.

Hiljattainen mediatutkimus, kirjanakin julkaistu ’Kelluva kiinnostavuus’  päätyy mm. seuraavaan lopputulokseen:  ”Viihteellisyyden sijaan medialta odotetaan syvällisyyttä ja juttuja suurista yhteiskunnallisista kysymyksistä”. Tämän varmaan voisi lukea kutsuksi syvällistä asiantuntemusta edustaville henkilöille korvaamaan pinnalla liitäviä monitoimijoita.

Risto Pohjanpalo

Kirjoittaja on toiminut mediassa monissa tehtävissä, mutta ei koskaan monitoimijana