Tatu, koulu ja sairaala

(Lokakuu 2013)

Helsinkiläisen Haaga-Helia –ammattikorkeakoulun journalismin opiskelijoiden verkkolehti kirjoitti hiljattain nuoresta Tatu –nimisestä miehestä, joka elää sosiaaliavun varassa. Kirjoitus herätti laajaa huomiota iltapäivälehdissä ja verkkokeskusteluissa. Tatun elämänasennetta paheksuttiin. Ote Tuima.fi verkkolehdestä:

– Olen aina ollut sellainen hippi luonne ja flegmaattinen persoona, että mieluummin olen vapaa tekemään oikeasti mitä haluan, kuin että tekisin töitä ja saisin vähän enemmän rahaa.

Tatu ei usko, että hänen elämäntilanteensa ainakaan lähivuosina muuttuu. Hän myös kertoo, ettei mielellään mieti tulevaisuutta, vaikka näitä ajatuksia ei aina pystykään välttelemään.

– Olen mä sitä miettinyt, että enhän voi olla samalla tavalla loppuelämäni, en voi kuvitella itseäni neljäkymppisenä täällä pelaamassa videopelejä työttömänä. Mutta loppupeleissä, jos ollaan rehellisiä, niin on sekin yksi vaihtoehto.”

Tämä Tatu on tietysti poikkeustapaus, ääri-ilmiö suorastaan, mutta hänen tarinansa kertoo siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Yhteiskunta pitää huolen jäsenistään, tarjoaa terveydenhoidon, koulutuksen, ylläpidonkin tarvittaessa. Ja monet meistä ottavat palvelut ja tuet vastaan annettuna itsestäänselvyytenä.

Maan hallitus on parhaillaan kovan urakan edessä. Menoja on karsittava, koska tulot eivät kasva peittämään paisuvia kuluja. Moniin palveluihin joudutaan puuttumaan, karsimaan niitä ja tekemään ilmaisista maksullisia. Poliittinen vääntö on tiukkaa ja kansalaiset paheksuvat kaikkea puuttumista saavutettuihin etuihin.

Kävin äskettäin Kokkolan seudun opiston saneeratussa opistorakennuksessa, vanhassa Yhteiskoulussa kertomassa siitä ajasta, jolloin tuo rakennus pystytettiin. Siitä on hiukan yli sata vuotta. Asialla oli vaarini isän sukupolvi. Heillä oli palava halu saada Kokkolaan suomenkielistä yliopistoon johtavaa koulutusta. Yhteiskunta ei tullut avuksi, pikemminkin päinvastoin. Hanke ei kuitenkaan siihen kaatunut. Asiaa lähdettiin edistämään kautta Keski-Pohjanmaan maakunnan ja mukaan saatiin laajat kansanjoukot. Ihmiset lahjoittivat rahaa vähistä varoistaan ensin koulutalon rakentamiseksi ja sitten koulun ylläpitämiseksi. 

Monia muita kouluja, laitoksia, osuustoiminnallisia liikkeitä jne. perustettiin viime vuosisadan alkupuolella samanlaisen kehittämisinnon ajamina. Maakunnan ihmiset Keski-Pohjanmaalla kuten muuallakin Suomessa panivat itsensä likoon tärkeinä pitämiensä asioiden aikaan saamiseksi. Aktiivisuutta arvostettiin eikä kukaan kuvitellut, että jostakin olisi voinut saada vastikkeetonta rahaa elämiseen.

Valtaosa suomalaista arvostaa tänä päivänäkin työntekoa ja paheksuu terveen työikäisen jättäytymistä yhteiskunnan elätettäväksi. Samat kansalaiset kuitenkin ottavat monia tukia vastaan itselleen kuuluvina miettimättä vaihtoehtoja. Yhteisten hankkeitten taakse ei synny ryntäystä, koska niiden ajaminen on ”ulkoistettu” kaupungille, kunnalle tai valtiolle.

Kun tutkin tuota Yhteiskoulun historiaa, tulin pohtineeksi useaan otteeseen, mikä saattaisi olla nyt, tässä ajassa sellainen hanke, jonka taakse suomalaiset voisivat yksituumaisesti lähteä. Vastaus on helppo; Helsinkiin puuhataan osittain kansalaiskeräyksen turvin uutta nykyaikaista lastensairaalaa, jossa koko Suomen pienille potilaille tarjottaisiin erikoissairaanhoitoa. Viimeaikaiset uutiset ovat kertoneet joistakin suurlahjoituksista hankkeelle, mutta niitä tärkeämpiä olisivat lukuisat pienet purot, tavallisten kansalaisten roposet.

Siinä se olisi, hyvä kohde yhteisen vastuuntunnon osoittamiselle. Tulevaisuus on joka tapauksessa lapsissa. Ehkä on jopa niin, että hyvää hoitoa saava ja paraneva lapsi aikanaan ymmärtää, että vastineeksi on hänenkin syytä antaa yhteiskunnalle osansa. Eikä jäädä tatuksi.

Risto Pohjanpalo

Mittamiehet liikkeellä

Toukokuu 2013

Vanha insinöörisanonta on: ”Jos sitä ei voi mitata, ei sitä voi säätää”.  Tähän käsitykseen törmäsin monta kertaa työurani aikana.  Journalistille tuo lause ei aina auennut.  Muistan käyneeni tiukkoja keskusteluja talousesimiesten kanssa siitä, miten mitataan esimerkiksi uutisen arvoa. Lasketaanko uutisen hankkimiseen käytetty aika, lasketaanko kirjoitetut rivit vai mitataanko vain päivän aikana syntyneiden uutisten kappalemäärä. Miten mitataan uutisarvo? Asiasta ei päästy koskaan yhteisymmärrykseen, mikä on tietysti vain hyvä asia journalismin kannalta.

Tuore journalistisen alan mittaustulos on maan johtavan sanomalehden päätoimittajan työsuhteen päättäminen ilmeisen huonon levikki- ja tuloskehityksen seurauksena. Tällaisia asioita tietysti voidaan mitata, vaikka ei voitaisikaan selvittää, mikä on toimituksen työn laadun mittarilukema.  Vielä hankalampi mitattava on sellainen käsite kuin journalistinen painoarvo. Laatua on vaikeampi mitata kuin määrää.

Mittaamisen merkitykseen törmäsin myös kuullessani haastattelun, jossa pulssiaan, verenpainettaan ja hengitystään kaiken aikaa mittaava it-alan työntekijä ennusti, että tulevaisuuden työpaikoilla tullaan työntekijöiden fysiikkaa ja sen kertomaa henkistä tilaa seuraamaan.  Tuloksen mukaan työnantaja säätää heidän työolojaan ja tehtäviään.  Ensimmäinen, kohua herättänyt kokeilu on jo tehtykin; brittiläisessä Tesco -kauppaketjussa kokeiltiin varastotyöntekijöillä sähköisiä rannekkeita. Niillä seurattiin heidän toimiaan työpäivän aikana.  Kun asiasta nousi meteli, selitti työnantaja laitteiden vain  vapauttavan varaston työntekijät erilaisten asioiden kirjaamisesta. Tarkoitus ei muka ollut valvoa, kuka työskentelee tehokkaasti, kuka ei.

 

Joka tapauksessa uudet, entistä tehokkaammat laitteet ihmisen seurantaan ovat olemassa ja kun niitä on, tietysti niitä myös käytetään.  Urheilijat harjoittelevat erilaisten itseensä kiinnitettyjen mittalaitteitten kera ja valmentaja voi tarkkailla kunnon kehittymistä tietokoneeltaan.   Voiko tällainen samanlainen seuranta tulla myös työpaikoille? Rohkenen epäillä, eiköhän ammattiyhdistysliikkeestä sentään vielä sen verran potkua löydy.

Työntekijöiden kunnon ja hyvinvoinnin seuranta on kuitenkin sinänsä tärkeä asia.  Se on sekä työntekijän että työnantajan etu.  Hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa työskentelee tehokkaasti ja jos ilmapiiri työpaikalla on miellyttävä, nousee työteho entisestään.

Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen työhyvinvointijohtaja Kati Huoponen puhuu tuoreessa blogissaan ”aikaisesta aavistamisesta” kun työhyvinvointia työpaikoilla kehitetään.  Hänen menetelmänsä työntekijöiden seuraamisessa eivät kuitenkaan käsitä mittalaitteita vaan ihmisten välistä keskustelua.  Säännöllisillä kehittymistä ja suoriutumista arvioivilla yksilö- ja työyhteisökeskusteluilla varmistetaan Huoposen mukaan sujuva ja mielekkääksi koettu työn tekeminen.

Samainen Ilmarinen on yhdessä 925 Design -nimisen toimijan kanssa ryhtynyt virittämään suomalaisia työpaikkoja parempaan kuosiin mm. sosiaalisen median avulla. You Tube -videopalvelussa on avattu 925 TV -niminen kanava, jonka kautta ihmiset voivat saada konkreettisia ideoita ja inspiraatiota työhönsä.  Lähtökohtana tietysti on se, että työhönsä tyytyväiset ihmiset työskentelevät tehokkaammin ja työuransa loppuvaiheessa jaksavat pitempään.  Ja työurien pidentäminenhän on tällä hetkellä se tärkeä ja keskeinen kysymys, joka maan hallituksessakin jatkuvasti askarruttaa.

Päätoimittaja Mikael Pentikäisen työura Helsingin Sanomissa puolestaan jäi ikävästi kesken.  ’Mittamiehet’ yhtiön johdossa arvioivat tulokset ja toiminnan ja tekivät päätöksensä. Pian saamme nähdä, mitä muita säätöjä lehtitalossa aletaan tehdä.  

Risto Pohjanpalo

Kiirettä pitää

Huhtikuu 2013

Paljon keskustelua herättänyttä hallituksen osinkoveropäätöstä, sen epäonnistumista ja paikkailua on pantu mm. kiireen tiliin. Päätöstä tehtäessä vauhti oli sellainen, että lopullisista versioista ei ehditty laatia kunnollisia vaikutusarvioita. Kyseessä ei ollut ainoa kerta maamme historiassa, kun kiireessä on tehty huonoja päätöksiä. Nyt vain vaikuttaa siltä, että niin politiikassa kuin muussakin elämässä vauhti on kiihtynyt niin, että asioita liian usein ei ehditä harkita loppuun saakka ja ennen kuin yksi muutos on mielletty ja omaksuttu, tehdään jo uutta.  Tuttava kertoo työpaikastaan, jossa organisaatiota  uusitaan ja työpaikkoja siirrellään sellaista vauhtia, ettei työasemia ehditä saada kunnolla toimimaan, ennen kuin taas on muutto edessä.

1960-luvun lopulla amerikkalainen lehtimies, kirjailija ja tutkija Alvin Toffler kirjoitti kaukaa viisaan ennustuksen tulevaisuudesta. Tofflerin kirja suomennettiin nimellä ”Hätkähdyttävä tulevaisuus”, alkuperäinen nimi oli Future Shock, eli tulevaisuusshokki.  Kirja on tänäänkin hyvin ajankohtainen, sillä se on saanut Douglas Ruskoff-nimisen tutkijan kirjoittaman  jatko-osan ”Present Shock” eli nykyisyysshokki.  Alaotsikkona sillä on ”kun kaikki tapahtuu  nyt”.

Kun Toffler 1960 luvulla näki vauhdin kiihtyvän yhteiskunnan joka alueella ja ennusti, että ihminen ei pysty sopeutumaan samalla vauhdilla, hän myös ennakoi niitä ongelmia joita tänä päivänä kohtaamme. Yhtenä ongelmana hän näki tiedon tulvan lisääntymisen ja sen hallitsemisen ja omaksumisen vaikeuden. Näihin ongelmiin on pureutunut myös Ruskoff.    Erityisen keskeiseksi hän nostaa sen, että elämämme on muuttunut tässä ja nyt elämiseksi.  Olemme ikään kuin jatkuvassa suorassa televisiolähetyksessä. Kaikki on saatava valmiiksi ja tietoon heti. Huominen lehti on jo vanha ja kirjan tieto turhaa historiaa.

Mitä tämä vauhdikkaassa nykyhetkessä eläminen, tässä-ja-nyt-maailma sitten meihin vaikuttaa. Toffler ja Ruskoff tarkastelevat muutosta lähinnä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta myös Suomessa on nähtävissä muutos kohti ”presentismiä”.  Tämän hetken tapahtumat puhuttavat ja kuormittavat ihmisiä paljon enemmän, kuin pitkäjänteinen tulevaisuuden suunnittelu ja pohdinta.  Kehityksen peilaaminen menneistä ajoista on sekin vähäistä.  Asioita mitataan erilaisilla mittareilla ja tiedetään hyvin tarkkaan, missä ollaan nyt, mutta selkeä tavoitetila vaikkapa kymmenen vuoden päähän on asettamatta.  Eikä kiivaan muutoksen aikana tulevaisuutta olekaan helppo ennakoida. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.  

Vauhdissa ja nopeassa muutoksessa on selvästi nähtävissä se, että ihmisten valmius sopeutua on kovin erilainen. Joillekin hyppiminen asioista toisiin on lähes luontaista, tai ainakin hyvin helppoa. Mutta monille, ehkä enemmistölle, vauhti alkaa olla liian kova.  Suomalaisia on aina pidetty vakaana kansana, joka taipuu uusiin asioihin hitaasti. Muutosvauhdin ja omaksumiskyvyn ristiriidasta on kehittymässä myös politiikan kenttään vaikuttava tekijä. Muutosvastarinta ja uuden pelko voi kanavoida kannatusta sinne, missä on säilyttäviä ja kehitystä jarruttavia arvoja. Vaikuttaako se jossakin vaiheessa hallituspolitiikkaankin, se nähdään, kun kannatusluvut entisestään muuttuvat.

Risto Pohjanpalo

Omaa aikaa ei tullutkaan

(Helmikuu 2014)

Hallituksessa, eduskunnassa ja mediassa on viime aikoina monen muun huolenaiheen ohella nostettu esiin vanhusten hoito-ongelmat. Erilaiset leikkaukset uhkaavat tätäkin yhteiskunnan osa-aluetta. Vähemmän on sen sijaan käsitelty toista kasvavaa ongelmaa, vanhusten lasten jaksamista. Yhteiskunnan ikärakenne on muuttunut. Ihmiset elävät yhä pitempään. Lapset saadaan yhä vanhempina.  Vanhoja omaisiaan hoitavat ovat hekin nykyään jo reilusti yli 50-, jopa yli 60-vuotiaita.  Tässä iässä alkavat jo omatkin ikääntymisen oireet tuntua, mutta sen sijaan, että voisi keskittyä omasta kunnostaan ja hyvinvoinnistaan huolehtimiseen, on huolena myös vanha äiti tai isä, parhaassa tapauksessa molemmat erilaisine oireineen, sairauksineen, muistihäiriöineen ja muine ongelmineen.

Asiaa voisi selvittää pikaisella laskutoimituksella: Kun 1970-luvun alussa lapset saatiin hiukan yli 20-vuotiaina, olivat synnyttäjien vanhemmat alle 50-vuotiaita. Kun lapset sitten parinkymmenen vuoden kuluttua lähtivät kotoa, olivat heidän isovanhempansa aloittelemassa eläkevuosiaan.  Äidit ja isät puolestaan olivat vielä tiukasti työelämässä, parhaissa elinvoimissaan. Vapaa-aika oli täysin omaa aikaa, huoli omista vanhemmista alkoi vasta myöhemmin ja jos omaishoitoa tarvittiin, se ei ollut kovin pitkäaikaista. Elinajan odote oli tuolloin miehillä keskimäärin 70 vuoden, naisilla 75 vuoden paikkeilla.

Entäpä nyt: Ensisynnyttäjänkin keski-ikä on jo noin 30 vuotta. Siitä kun olet saanut lapset maailmalle parinkymmenen vuoden jälkeen, olet jo viisikymppinen.  Isä ja/tai äiti on 75 vuoden ikäinen, isällä elinajan odotetta viitisen vuotta ja äidillä kymmenen. Nämä ovat siis keskimääräisiä lukuja. Yhä useampi elää kuitenkin paljon vanhemmaksi; tuoreen tilaston mukaan vanhukset kuolevat enimmäkseen yli 85-vuotiaina.

Pitenevät vanhuusvuodet tuovat mukanaan erilaisia vanhuuden vaivoja. Muistihäiriöitä esimerkiksi todetaan yhä enemmän. Monia muita kroonisia vaivoja kertyy, liikkuminen käy vaikeaksi jne. Vaikka yhteiskunta tulee avuksi erilaisten kodinhoitopalvelujen kera, jää vanhusten lapsille entistä enemmän huolenaiheita ja vastuita. Olen itse sen ikäinen, että tuttavapiirissäni lähes jokaisella tämänikäisellä tai hiukan nuoremmalla on huolenaan vanha äiti tai isä. Se mikä on alkanut yhä selvemmin näkyä, on tilanteen aiheuttama psyykkinen kuormitus. Etenkin muistihäiriöisistä vanhuksista huolehtiminen on henkisesti äärimmäisen raskasta, jopa traumoja aiheuttavaa.

Tänä päivänä on monen kohdalla siis tilanne se, että jopa ennen kuin lapset saadaan pesästä ulos, on jo alkanut huolenpito vanhemmista. On syntynyt kahden hoivan loukku.  Sitä ennen kovasti odotettua ”omaa aikaa” ei siihen väliin tullutkaan. Hoito- ja huolenpitovastuu vain muuttaa kohdetta. Ja kun vanhemmat aikanaan tuoni korjaa, on jo oma vanhuus tuonut vaivansa.

Totta kai on myös toisenlaisia tapauksia. On tyytyväisinä omissa kodeissaan, vanhustentaloissa ja senioriasunnoissa asuvia hyväkuntoisia vanhuksia, teräväpäisiä ja liikkuvia. On suuria perheitä, joissa hoitovastuita voi jakaa vähemmän kuormittaviksi. Mutta kuvaamani ongelma on olemassa, se on kasvava ja siihen pitäisi alkaa kiinnittää vakavaa huomiota. Vanhemmistaan huolehtivien jaksaminen on tärkeä asia joka on nostettava muiden vanhustenhuollon kysymysten rinnalle.  Ja sitä ”omaa aikaakin”, jatkuvasta huolesta vapaata tilaa olisi jotenkin pystyttävä vanhusten lähiomaisille järjestämään.  

Risto Pohjanpalo

Lyhenevät kirjahyllyt

(Tammikuu 2014)

Olen aina lukenut paljon kirjoja. Opittuani poikkeuksellisen varhain lukemaan, ei mikään tuntunut riittävän tyydyttämään lukuintoani. Luin kotoa löytyvät kirjat, sellaisetkin, joita en edes aivan vielä ymmärtänyt, luin sukulaisten kirjat ja kun tilaisuus koitti, ryhdyin kirjaston suurasiakkaaksi.  Muistan hyvin Kokkolan vanhan kirjaston; keltaisen talon Läntisen ja Pienen Kirkkokadun kulmassa. Kirjastolla oli oma erikoinen, imelä tuoksunsa joka enimmäkseen tuli lakasta, jolla kirjojen kannet käsiteltiin ennen kontaktimuovin markkinoille tuloa. Sieltä luin lasten- ja nuortenkirjaklassikot, sadut ja seikkailut ja vanhempana paljon muutakin.

Kirja on hieno tuote. Sitä lukiessa ovat aivot aivan toisella lailla aktiivisessa käytössä kuin vaikkapa televisiota katsoessa tai tietokonetta selatessa. Kirja antaa mahdollisuuden laajentaa siihen kirjoitettua tekstiä oman mielikuvituksen voimalla. Kirjan henkilöhahmot saavat ulkonäkönsä kirjailijan viitteiden pohjalta mutta lukijan viimeisteleminä. Tapahtumien ja paikkojen kuvaukset värittyvät lukijan aikaisempien kokemusten kautta. 

On ilmeisesti kuitenkin niin, että viihde- ja tietovyörytys elektronisten välineiden kautta on syönyt kirjan elintilaa. Aikaa vuorokaudessa on edelleen 24 tuntia, mutta sitä jakamaan on tullut asioita, joita ei ennen edes tunnettu. Nuoret ihmiset, jotka ovat ”online” koko valveillaoloaikansa, eivät halua eivätkä pian edes pysty keskittymään kirjan lukemisen kaltaiseen rauhoittumista ja paneutumista vaativaan puuhaan.

Hiljattain luin lehtiartikkelin, jossa ennakoitiin kirjahyllyjen häviämistä suomalaisten kotien sisustuksesta.  Tähän luonnollisesti vaikuttaa lukemisen vähenemisen lisäksi myös se, että kirjoja julkaistaan yhä enemmän sähköisinä versioina, eivätkä ne enää tarvitse hyllytilaa.

Kirjojen alamäki saattaa Suomessa olla nopeampaa kuin muualla Euroopassa. Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä ”kiiltomato.net” listasi kustannuspäällikkö Hannu Harju hiljattain tilannetta, jossa meillä kirjojen verotus on monia muita maita kovempaa ja vastaavasti julkaisutuki pienempää. Pienen väestöpohjan maassa kirjojen julkaiseminen on jo lähtökohtaisestikin haastavamaa, kuin suurten volyymien ja kielialueiden maissa.

Siitä huolimatta, että maamme talous on tolalla, jossa pohditaan erilaisia säästö- ja leikkaustoimia pohtimasta päästyäkin, toivoisi valtiovallan kiinnittävän huomiota kirjan kohtaloon. Vaikkapa verohelpotuksin voisi kustannusalaa auttaa, ei se paljoa maksaisi ja onhan tämä tulovirta siis jo muutoinkin kuihtumassa.

Kirjan merkitystä ja tulevaisuutta pohtiessa voi hakea vertauksia menneestä. Mitä olisi suomalaisten tietoisuus itsestään ilman vaikkapa Seitsemää veljestä, Tuntematonta sotilasta tai Pohjantähti-trilogiaa.  Topelius, Runeberg, Waltari, Joenpelto, jne.… Mistä tiedämme, ettei tulevaisuus voisi tarjota vähintään yhtä merkittäviä tekijöitä ja vahvoja kirjallisia elämyksiä, jos annamme koko taiteenalan näivettyä.

Itse pidän kirjaa nykytermillä ”kätevänä käyttöliittymänä” tieteeseen, taiteeseen, ihmissuhteiden kuvaamiseen ja viihteeseenkin.  Kirja ei ole aiemmin lopullisesti kadonnut polttorovioihin eikä sensuurin silppuriin.  Toivottavasti se kestää nykyisen teknisen muutosvaiheen ja sukeltaa sieltä edelleen tuoksuvana, kiiltäväkantisena ja sisällöltään houkuttelevana.  Silloin säilyisivät myös kirjastot, kirjakaupat ja antikvariaatit. Paikat jotka ainakin minulle ovat tarjonneet huikeita elämyksiä.

Risto Pohjanpalo

Joulusaarna

(Joulukuu 2013)

Jos joku Suomessa ei ole selvillä siitä, että elämme yli varojemme ja olemme tehneet sitä jo jonkun aikaa ja rahoittaneet hyvinvointiamme lainaamalla, niin se ei ole ainakaan median vika.  Kestävyysvajetta on tarjoiltu meille otsikoissa, artikkeleissa, pääkirjoituksissa ja pakinoissa.  Pitäisi asian nyt olla tiedossa. Silti monet kansalaiset näyttävät elävän kuin ei tulevaisuuden taivaalla olisi huolen hattaraakaan.

Pitäisikö tiedotusvälineiden vielä nykyistä enemmän keskittyä kuvaamaan tapahtuvia käytännön muutoksia sen sijaan, että toistellaan poliitikkojen kiisteleviä puheenvuoroja? Merkkejä nimittäin näkyy, jos niitä osaa katsoa. Jos kotikaupungin katukuvasta häviää jatkuvasti vanhoja kauppaliikkeitä ja tilalle tulee kirpputoreja,

kebabkioskeja ja thaihierontaa, on jotain muuttumassa. Jos yhä useammassa tuttavaperheessä on työtön, on sekin muutoksen seuraus. Miksi kuitenkin tuntuu, ettei tilanteen vakavuus vaikuta? Syynä on ehkä se, että äkkiä vilkaisten näyttää vielä melko hyvältä. Marketeissa on kansaa. Koulut kouluttavat, terveyskeskukset, sairaalat ja vanhainkodit hoitavat.  Nälkää ei nähdä – en laske ilmaisruoan jakelujonoissa seisovia vielä nälkiintyneiksi – ja kerjäläisetkin ovat tuontitavaraa.  Niinpä ei ollakaan vielä kypsiä hyväksymään kovia talouslääkkeitä.

Demokratiaa on sanottu joissakin tilanteissa huonoksi järjestelmäksi. Nytkö on sellainen tilanne?  Maan hallituksessa on sekalainen seurakunta, jonka ideologioiden yhteensovittaminen on liudentanut toimintakykyä. Oppositiossa on puolueita, joiden kannatus on kasvanut, koska niiden ei ole tarvinnut olla tarjoamassa ikäviä päätöksiä senkään vertaa kuin hallituksen.  Niinpä esitetyt ja ehkä toteutettavatkin toimet ovat vain osa siitä, mitä todellisuudessa tarvitaan.  Liian monet suunnitelmat ovat vielä pahasti keskeneräisiä. Yhteiseen hiileen ei puhalleta, sitä kastellaan. Esimerkiksi sopii vaikkapa tuore sote-uudistushanke.

Seurauksena on se, että huono tilanne jatkuu. Paikkaamalla, osaratkaisuilla, leikkaamalla vähän sieltä ja vähän täältä, tekemällä vain välttämättömimmät päätökset lykätään asioita ja yritetään pitää mahdollisimman monet tahot tyytyväisinä. Eiköhän tällä selvitä seuraaviin vaaleihin ja vähän ylikin…

 Demokratiassa, varsinkin suomalaisessa, hiipivät ilmiöt ovat hankalia. Kun olosuhteet huononevat vähitellen, ei asioihin haluta tai osata tarttua varhaisessa vaiheessa. Kun oireet alkavat näkyä, paikataan ja laastaroidaan.  Kompromisseilla viedään päätöksiltä terä. Vasta kun ollaan kriisissä, kuten 1990-luvun alussa, saadaan aikaan todellisia ratkaisuja. Pakon edessä.  Sen jälkeen sitten taas kiistellään siitä, kenen syytä kaikki on.

Kovin monille suomalaisille tämä joulu on edelleen ihan mukava juhla. Pöytään riittää liiaksikin ruokaa ja lapsille leluja, vaikka niillä pikku palleroisilla on leluja jo ennestään ihan riittämiin. Joillekin huonompiosaisille keräämme omantuntomme tyynnyttämiseksi vaate- ja ruokakasseja. Laastaroidaan yhteiskunnan nirhamia. Eikä haluta nähdä, että ruhjeita alkaa olla yhä enemmän.

On mielenkiintoista nähdä, miten pitkälle asioiden annetaan politikoinnin tiimellyksessä valua. Oikeiden päätösten tekeminen vaatisi vahvaa yksituumaisuutta.  Ehkä meilläkin pitäisi perustaa Mandelan muistoksi ”kansallinen sovintokomitea”. Tällaisten asioiden pohdiskeluun joulu on oikein hyvää aikaa. Suunnitelmista ja niiden repostelemisesta olisi kuitenkin jo päästävä tekoihin. Joulu menee nopeasti.

Risto Pohjanpalo

Monitoimijat

(Marraskuu 2012)

Tässä päivänä muutamana kuulin televisiossa henkilöä esiteltävän ”muodin monitoimimiehenä”. Ilmaisu oli minulle uusi.  Aiemmin olin toki kuullut termit ”median monitoimimies” ja ”viihteen monitoimimies”.  Naisiakin näissä monitoimijoissa varmaan on, vaikka ei ole korvaan taikka silmään osunut.  Ystäväni kanssa tällaisia termejä taannoin hiukan makustelimme ja hän sanoi omana kantanaan, että näitä tällaisia varmaan aikamme kaipaa.

Todellakin, ajan ilmiöstä on kysymys.  Entiseen aikaan oli tärkeää, että ihminen oli keskittynyt johonkin asiaan; hallitsi sen hyvin.  Sellaisella keskittyneellä osaamisella sai itselleen vaikkapa tittelin ”asiantuntija” tai ”mestari”.   Mestari oli henkilö, joka hallitsi oman alansa suvereenisti. Häneltä ei odotettukaan osaamisen laajentamista muille aloille.  Asiantuntija puolestaan oli henkilö, joka antoi lausuntoja eduskunnalle sen lainvalmistelutyössä. Asiantuntija tuli radioon tai televisioon antamaan asiantuntijan selvityksen siitä, mistä jossakin asiassa on kysymys; mitä se merkitsee.  Joissakin tapauksissa asiantuntijan alue oli jopa melko kapea ja siitä laskettiin leikkiä.  Hengitystiesairauksiin erikoistuneelta lääkäriltä saatettiin kysyä, kumpaan sieraimeen hän oli erikoistunut.

Asiantuntijalta ei takavuosina edellytetty liukasta kieltä eikä monipuolista mediaosaamista. Häneltä odotettiin alansa syvää osaamista. Se, että ulosanti oli kömpelöä, ei haitannut, koska toimittajan tehtävänä oli muokata asiat paremmin ymmärrettäviksi ja sujuvammaksi kokonaisuudeksi.  Tärkeintä oli luotettavuus, tieto asioista; osaaminen.

Median murros, johon kuuluu tiedonvälityskanavien räjähdysmäinen kasvu ja taistelu yleisöstä, on melko pitkälti häivyttänyt vanhan asiantuntijakaartin. No kyllä, tarvitaanhan välillä valtiosääntöoppineita kommentoimaan poliittista kiistaa. Tarvitaan kansainvälisen oikeuden akatemiatutkijaa kertomaan, onko joku sotatoimi tai muu aktio sopusoinnussa lakien kanssa. Mutta heidänkin kommenttinsa ovat typistyneet, lyhentyneet mediassa iskulauseenomaisiksi otsikkoaineksiksi. 

Pääosan mediassa ja viihteessä ovat toden totta vallanneet moniosaajat.  Heidän ansionaan on eri  välineiden suvereeni hallinta. He osaavat verkottumisen; pienessä maassa voi nopeasti hankkiutua mediavallan suosioon ja – kuten usein sanotaan, loppu on historiaa. Kun ohjelmia suunnitellaan ja mietitään, kuka tai ketkä kulloinkin tarvitaan mukaan viihteeseen tai ajankohtaisohjelmaan, pressiklubiin tai runoraatiin, on lista lyhyt ja selkeä.  Arvaatte varmaan, ketä listalla on.

Monitoimimies tai –nainen on todella nimensä mukainen. Hän esiintyy siellä ja täällä. Hän kirjoittaa yleisönosastoihin. Hän tuottaa kirjoja monen teoksen vuosivauhdilla. Hän on ajan hermolla. Hänen Facebook-kaveriensa määrä on loputon. Hänen kirjoituksiinsa tulee toistasataa ”tykkäystä”  asiasta riippumatta ja hänen Twitterpäivityksensä imetään kuin maallikkosaarnaajan huulilta parhaat hunajan pisarat. Puhetta riittää.

Monitoimihenkilöt tuottavat asiaa ja viihdettä maanisesti.  Ei ole sellaista katsottavaa televisio-ohjelmaa, jossa nämä yksilöt eivät kommentoi, haastattele, laula, soita tai tanssi.  Ei ole sellaista radiokanavaa, jossa jälkilöylyissä tai pyöreän pöydän äärellä he eivät pane asioita paikalleen. Avaa laite, ja alta puolen tunnin kuulet tai näet monitoimihenkilön touhuissaan.  Tänään hän kommentoi sitä, huomenna tätä.  Tänään hän esiintyy itse, huomenna istuu raadissa arvioimassa muita.

Hiljattainen mediatutkimus, kirjanakin julkaistu ’Kelluva kiinnostavuus’  päätyy mm. seuraavaan lopputulokseen:  ”Viihteellisyyden sijaan medialta odotetaan syvällisyyttä ja juttuja suurista yhteiskunnallisista kysymyksistä”. Tämän varmaan voisi lukea kutsuksi syvällistä asiantuntemusta edustaville henkilöille korvaamaan pinnalla liitäviä monitoimijoita.

Risto Pohjanpalo

Kirjoittaja on toiminut mediassa monissa tehtävissä, mutta ei koskaan monitoimijana

Rahan voimalla

(Marraskuu 2012)

Juuri päättyneet USA:n vaalit olivat varmaan useammassakin kuin yhdessä asiassa ennätykselliset. Itse kiinnitin erityistä huomiota yhteen, jo vaalien alla tehtyyn ennätykseen. Pääehdokkaitten keräämä kampanjaraha oli Washington Postin mukaan yhteensä noin 2,3 miljardia dollaria. Suunnilleen yhtä paljon tuosta summasta oli molempien ehdokkaitten kontolla, Romneyllä aavistuksen verran enemmän kuin Obamalla. Kokonaissumma on huikea. Maailmassa on kolmisenkymmentä maata, joiden bruttokansantuote on pienempi kuin Yhdysvaltain presidentinvaalien pääehdokkaitten vaalibudjetti. Jos summaan lisätään vielä samassa yhteydessä käytävien kongressivaalien kampanjat, ollaan jo lähellä kymmenen miljardin lukemia. 

Amerikkalainen demokratia on alkanut muutoinkin olla yhä enemmän moneykratiaa, rahan valtaa. Viimeksi asiaa on pitänyt tikun nenässä Occupy Wall Street-liike;  hallinnon ja talouden läheisiä kytköksiä vastustava kansanliike.  Sen mukaan demokratiaa Yhdysvalloissa raunioittaa  esimerkiksi se, että kongressin lainsäädäntöelimien avainpaikat jaetaan edustajien saamien lahjoitusten suuruuden mukaan.  Monta muutakin näyttöä rahan määräysvallasta politiikassa on osoitettavissa, ei ainoastaan vaalikampanjoiden vaan myös varsinaisen politiikan tekemisen osalta. Meitä suomalaisiahan tämä amerikkalainen rahan politiikkavalta koskettaa ainakin siten, että usein tänne nimitetyn suurlähettilään keskeisin ansio tehtäväänsä on istuvan presidentin kampanjaan annettu merkittävä tuki.

Erilaisia rajoituksia ja lahjoituskattoja on yritetty säätää lainkin voimalla, mutta vapauden luvatussa maassa esimerkiksi liike-elämän kustantamien mainoskampanjoiden suitsiminen nähdään sananvapauden rajoittamisena. Sananvapaushan taas on amerikkalaisille tärkeä, loukkaamaton kansalaisoikeus siinä kuin aseen kantaminenkin.

Omassa maassamme ei tällä tiellä  olla vielä kovinkaan pitkällä.  Suomessa ei välttämättä tarvita suuria kampanjarahoja julkisuuteen pääsemiseksi ja sanoman esille tuomiseksi. Meillä media antaa tilaa myös ilmaiseksi erilaisilla palstoillaan ja pientenkin puolueiden edustajat saavat vaalitenteissä ainakin jonkin verran äänensä kuuluviin.  Äskettäisten kunnallisvaalien ehdokkaiden saama kannatus ei näyttänyt useinkaan  olevan suorassa suhteessa ehdokkaan vaalibudjettiin. Äänen hinta ehdokkailla, niin läpimenneillä  kuin rannalle jääneilläkin vaihteli suuresti, halvimmalla mentiin valtuustoon jopa kokonaan ilman omaa kampanjaa.

Pienessä maassa ovat tietysti summatkin pienempiä kuin Suuressa Lännessä.  Vastaavasti  voi tietysti sanoa, että täällä myös vaikutetaan pienemmällä rahalla kuin siellä.  Siksi asioita kannattaa valvoa ja asetetuista rajoista pitää kiinni vaalitukia ilmoitettaessa. Siksi myös erilaiset oikeudenkäynnit poltiikan ja poliitikkojen rahoituksen ympärillä ovat tärkeitä; ne ovat juuri tuota valvontaa.

Nykyaika on tuonut vaalikampanjoille uusia foorumeita internetin ja sosiaalisen median muodossa.  Ne korvaavat jossain määrin maksettuja ilmoituksia ja ehdokkaiden jalkatyötäkin. Kustannukset jäävät pieniksi. Niiden ongelma on kuitenkin se, että ne leviävät pääosin ns. kaveripiirissä  eivätkä esimerkiksi lehti-ilmoitusten tavoin näy myös tuntemattomille, uusille mahdollisille äänestäjille.  Rahaa tulee tulevissakin vaaleissa siksi liikkumaan.  Ja missä raha liikkuu, siellä on syytä seurata sen jälkiä. Varsinkin, kun on selvää, ettei sitä kukaan tässä maailmassa jakele ilman tarkoitusta.

Barack Obama sai vaaleissa toisen presidenttikauden. On odotettavissa, että hänen kabinettiinsa ja muuhunkin hallintoon tulee nyt vaalien jälkeen muutoksia.  Kuinka moni uusista nimityksistä pohjautuu annettuun kampanjatukeen, eli on käytännössä ns. ostettu virkapaikka, jää nähtäväksi.  Samoin se, millaiset taloudelliset kytkennät muutoin tulevat USA:n lähivuosien politiikkaa ohjailemaan.

Risto Pohjanpalo  

 

Väki vähenee...

( Tammikuu 2013)

Uutiset virtaavat nykyään niin nopeina ja runsaina, ettei aina ehdi pysähtyä pohtimaan niiden laajempia yhteyksiä.  Muutama uutinen alkoi kuitenkin vähitellen muodostaa suurta kokonaiskuvaa meneillään olevasta muutoksesta.  Ensin tulivat tiedot syntyvyyden lievän kasvutrendin katkeamisesta. Sitten samaan asiaan liittyen tieto synnyttäjien keski-iän siirtymisestä jo selvästi yli 30 vuoteen. Ja tuorein tieto kertoo sitten suomalaisten nuorten miesten siemennesteen laadun merkittävästä heikkenemisestä.

Yhdysvalloissa valmistui viime vuonna tutkimus siitä, miten kautta maailman perheen merkitys on vähenemässä. Perheet pienenevät ja yksin eläjiä on yhä enemmän.  Lapsettomien avioparien määrä lisääntyy niin ikään, usein aktiivisena valintana. Yksin elämisen ja lapsettoman parisuhteen valitsemisen syitä on paljon.  Korkeat asuntojen hinnat ovat niistä yksi. Yksiössä tai kaksiossa ei enää nykyään haluta asua lapsiperheenä. Suurempaa kohtuuhintaista asuntoa puolestaan on etsittävä kauempaa keskustoista. Muutto merkitsee vanhojen ystävyyssuhteitten katkaisemista ja usein luopumista myös osasta palveluita.

Suomessa tämä ilmiö näkyy selvimmin vasta pääkaupunkiseudulla ja suurimmissa kaupungeissa. Keski-Pohjanmaalla perhe on vielä voimissaan ja syntyvyys maan korkeinta tasoa.  Yksi pieni maakunta tai edes koko laaja Pohjanmaa ei kuitenkaan voi valtakunnallista trendiä muuttaa.  Elämme nopeasti vanhenevassa yhteiskunnassa.  Väestötieteilijät varoittavat jo siitä, että runsaan miespolven kuluttua on useita maita, joissa on enemmän yli 80-vuotiaita kuin alle 15-vuotiaita.  Koko maailman tasollakin on 60 vuotta täyttäneitä enemmän kuin alle 14 vuotiaita.

Tähän voisi tietysti kyynisesti todeta, että näinhän ratkeaa ennen niin pelätty maailman liikakansoittuminen.  Ja miksei, saattaa se ratketakin. Mutta ennen sitä ovat näkymät pelottavia. Syntyvyyden laskiessa ja ikääntyvien eläessä entistä pitempään tulee huoltosuhteesta kestämätön. Maahanmuuton lisäämisellä voidaan asiaa hoitaa väliaikaisesti, mutta myös maahanmuuttajat vanhenevat ja heidän jälkeläisiään on yhä vähemmän.  Uskonnon vaikutus  syntyvyyteen vähenee tutkimusten mukaan. Aemmin mailitsemani amerikkalaistutkimuksen mukaan joissakin Lähi-idän maissa syntyvyys on jo alempi kuin rikkaissa länsimaissa.

Perheen merkityksen väheneminen johtuu useista seikoista, joista monet ovat sinänsä myönteisiä. Naisten aseman vahvistuminen ja työssäkäynnin lisääntyminen on yksi tekijä.  Kohonnut yleinen elintaso vaikuttaa myös perheitä pienentävästi. Viiden hengen autoon ei mahdu nelilapsista perhettä... Kaupungistumisen voi halutessaan nähdä myös myönteisenä tekijänä, mutta jo edellä mainittu suurten asuntojen kalleus on sen seurausta.

Muutos on hidasta, mutta selkeää. Tällä hetkellä vaikuttaa valitettavan selkeästi siltä, että asian korjaamiseksi ei tehdä mitään. Enkä osaa minäkään antaa oikeita neuvoja siihen, millä nostamme perheen asemaa, tuemme  ja helpotamme lasten kasvatusta ja  saamme nuoret perustamaan perheitä nykyistä varhemmin.  Hedelmällisyyttä heikentäviin tekijöihinkin pitäisi puuttua  Tämä kaikki tilanteessa, jossa asuminen ja eläminen entisestään kallistuu, jossa etuuksia on pakko leikata koska rahat ovat vähissä ja lainaaminen jo tiensä päässä.  Toivottavasti ratkaisu on kuitenkin joku muu kuin eläkeiän hilaaminen 80 vuoteen.

Risto Pohjanpalo  

Sääilmiöitä II

(Maaliskuu 2013)

Sää, sekä nykyinen että tuleva, näyttää kelpaavan jatkuvasti paitsi puheenaiheeksi ihmisten tavatessa, myös iltapäivälehtien jatkuvaksi lööppiaiheeksi.  Taas kerran osui silmään lehtijuttu, jossa luvattiin ensi toukokuuksi  ihanan lämmintä.  Lähteenä oli lukuisia eri puolilla maailmaa sijaitsevia tutkimuslaitoksia.  Kotoinen Ilmatieteen laitoksemme puuttui tästä ennustajien katraasta. Näyttääkin olevan sääntönä, että mitä uutisarvoisempia tietoja säästä tarjotaan, sitä kauempana ovat tietolähteet.

Kävin hiljattain tutustumassa Ilmatieteen laitoksen toimintaan ja siinä yhteydessä selvisi, miksei se tuossa helletoukokuun lupaajien joukossa ollut.  Ilmatieteen laitoksen edustajien mukaan ei ole olemassa luotettavaa tapaa ennustaa säätä noin pitkälle ajanjaksolle.  Näitä niin sanottuja vuodenaikaisennusteita kehitetään koko ajan, mutta erityisesti Suomen sään suuren luontaisen vaihtelun vuoksi pitkiä ennusteita ei voida luotettavasti käyttää. Ensi kesän helteiden ennustaminen jää siis edelleen sammakkoprofessoreille ja kahvinporoista katsojille.

Tilastot ovat kuitenkin hyvä pohja sään kehityksen arvioinnille. Niiden perusteella voidaan esimerkiksi todeta jotkut julkisuudessa poikkeuksellisiksi julistetut sääilmiöt aivan odotetuiksi.  Kun esimerkiksi Talvivaaran kaivoksen jätevesialtaat täyttyivät ja alkoivat vuotaa luontoon, sanoi toimitusjohtaja Pekka Perä MTV:n uutisten mukaan, ettei kaivos ollut varautunut niin poikkeuksellisiin luonnonolosuhteisiin kuin viime kesänä oli.  Kesällä 2012 satoi todella paljon, silti vain muutamaa vuotta aiemmin sademäärä oli ollut lähes yhtä suuri.  Sen olisi säätieteilijöiden mukaan pitänyt osoittaa, että tämänkaltaisia sateita voi tulla uudelleenkin.  Olisi siis pitänyt osata varautua. Ilmastonmuutoksen seurauksena rankkasateet ovat maassamme lisääntyneet ja jollakin paikkakunnalla saattaa sateen määrä siksi nousta rajustikin.  Talvivaaran tavoin myös Raahen kultakaivos jätti varautumatta tällaiseen täysin mahdolliseen ilmiöön.  Luonto maksaa laskun siitä.

Kun viimeksi sivusin kolumnissani ilmastonmuutosta, sain palautetta, jonka mukaan ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ei olisi tieteellisesti todettu. Tällaisten väitteitten esittäjille voi kuitenkin antaa kehotuksen perehtyä tuoreimpiin tilastotietoihin ja mittauksiin. Vaikka nyt kärvistelemme poikkeuksellisen kylmässä maaliskuun säässä, on pitkän ajan lämpeneminen selkeä tosiasia. Keskustelu asiassa käydään kovin yhteismitattomien asioiden pohjalta. Mediassakin on usein ilmatieteilijän vastapuolena maallikko tai jonkun muun tieteenalan edustaja ja keskustelu on omiaan vain hämmentämään yleisöä.

Minulle on viime vuosilta kertynyt useita havaintoja poikkeuksellisista sääilmiöistä. On ollut pakkasennätyksiä, sade-ennätyksiä ja lämpöennätyksiä.  Tuorein omakohtainen kokemus oli viime marraskuun lopulta, jolloin täysin uudenlainen myrsky iski mökille suunnalta, josta tällaisia puhureita ei ollut koskaan koettu. Ilmatieteen laitoksella puhuttiin näistä uudenlaisista ääri-ilmiöistä.  Asiantuntijoiden mukaan ne lisääntyvät edelleen.  Vieläpä niin, että niihin alkaa liittyä todellisia vaaroja, paitsi omaisuudelle, myös ihmisille.  Toistaiseksi meillä ei ole täydellä vakavuudella noudatettu viranomaisten suosituksia pysyä sisätiloissa vaarallisen myrskyn uhatessa. Meillä on myös totuttu lähtemään loma-aikojen liikenteeseen huolimatta siitä, millaista ajokeliä on luvassa. Luotamme omaan kykyymme selviytyä vaikeissakin tilanteissa. Tähän tarvitaan ilmeisesti kuitenkin muutos. Naapurimaissamme myrskyt  ja muut ääri-ilmiöt ovat jo vaatineet paljon kuolonuhreja.  Ilmatieteilijöiden mukaan niin voi käydä meilläkin.

Toki myönteisiäkin asioita tässä ilmastonmuutoksessa meille suomalaisille on. Viljelyolot paranevat, uusia kasvi- ja eläinlajeja leviää tänne pohjoiseen ja maailman merien pinnanousu kumoaa ainakin osaksi maannousun Keski-Pohjanmaankin rannikolla. Ja uusi jääkausi, joka kuitenkin joskus vuosituhansien jälkeen vääjäämättömästi tulee, siirtynee muutamalla vuosikymmenellä. 

Risto Pohjanpalo

Jätehuollon uusi aika

(Lokakuu 2012)

Teini-iässä huvittelimme pappilan pojan kanssa muun muassa pyöräilemällä pienoiskiväärit selässä Kokkolan kaatopaikalle ja ampumalla siellä illansuussa rottia. Niitä siellä olikin todella paljon ja saaliit olivat sen mukaisia. Emme niitä sieltä keränneet, kunhan laskimme kilpaa tuloksia.

Eipä taitaisi tuollainen nuorison harrastaminen enää täyttää nykyisiä kriteerejä sen enempää ampuma-aseiden käytön kuin kaatopaikkojenkaan osalta.

Tämä nyt vain tuli mieleeni, kun perehdyin Lahdessa tämän päivän huippua olevaan jätteistä tehtyä kierrätyspolttoainetta käyttävään voimalaitokseen. Siitä puuttuivat rottien lisäksi 60-luvun alun kaatopaikan rouheat hajut. Sen sijaan laitos tuottaa merkittävän määrän energiaa.

Sen mistä nykyaikaisessa jätehuollossa on kysymys, havainnollisti Lahti Energian viestintäjohtaja Jaana Lehtovirta, joka seisoi toisessa kädessään tavallinen kotitalouden roskapussi ja toisessa kädessään palava roikkalamppu. Yhden energiajätepussillisen voimalla palaa 12 watin energiansäästölamppu yhtäjaksoisesti 35 vuorokautta!

Tähän jätteen muuttamiseen sähköksi ja lämmöksi tarvitaan tietenkin pitkä prosessi. Se alkaa kotoa, jossa jätteet on lajiteltava, se jatkuu jätteenkäsittelylaitoksessa, jossa roskapussin sisältö – ja monesta muusta paikasta, enimmäkseen teollisuuslaitoksista tuleva energiajäte – puhdistetaan ja rouhitaan kierrätyspolttoaineeksi. Tästä tislataan upouudessa Kymijärvi II-voimalassa kaasua, jolla varsinainen voimala tuottaa sähköä ja kaukolämpöä.

Kokkolalaisen silmään Lahden uusi laitos näyttää melko tutulta. On polttoaineen kuljetushihnaa, siiloa ja pitkä piippu. Prosessi eroaa kuitenkin oleellisesti Kokkolan Voiman uudesta laitoksesta; täällähän poltetaan biopolttoaineita kun taas Lahdessa tehdään kaasua kierrätyspolttoaineesta. Tällä kaasutuksella saadaan polttoaineesta irti enemmän tehoa ja sitä tulee vielä lisää kaasun puhdistamisprosessilla.

Kokkolassa taas aloittaa vuoden lopulla uusi biokaasulaitos, jossa kaasua tehdään jätevesipuhdistamon lietteestä. Tällä kaasulla tuotetaan sitten sähköä valtakunnan sähköverkkoon. Tässäkin tapauksessa on kyse aiemmin jätteenä pidetyn tavaran ottamisesta energiakäyttöön.

Sikälikin nämä uudet hienot laitokset ovat ympäristön kannalta erinomaisia, että ihmisille johtoja ja putkia pitkin jaettavan sähkön ja lämmön lisäksi lähtee taivaalle vain vesihöyryä ja maahan jää jatkojalostuskelpoista tuhkaa.

Kun on vääjäämättömän selvää, että energian kulutus nykyisestään kasvaa – erilaisista säästöpyrkimyksistä huolimatta – ja että samaan aikaan tuotamme yhä enemmän erilaista jätettä, seuraa tästä myös se, että tarvitaan monipuolisia ratkaisuja kestävän kehityksen takaamiseksi. Tällaisia hankkeita ja uusia innovaatioita on nyt vireillä ja valmistumassa eri puolilla maatamme.

Jätteiden hyötykäyttö, kierrätys ja energiantuotannon uudet mallit ovat, paitsi välttämätöntä ympäristöstä huolehtimista, myös mahdollisuus kaupalliseen menestykseen jopa kansainvälisesti. Suomalaista prosessiteollisuuden korkeatasoista osaamista on suunnattu kierrätysenergian tuotantoon ja siihen on maan rajojen ulkopuolellakin kiinnostusta.

Me emme Kokkolassa, Lahdessa ja Suomessa paini yksin näiden jäte- ja ympäristöongelmiemme kanssa. EU:n direktiivit pakottavat kaikissa jäsenmaissa ryhtymään toimiin ja ne, joilla on valmiita, toimivia ratkaisuja tarjottavanaan, ovat tietysti etulyöntiasemassa markkinoilla.

Risto Pohjanpalo

Syrjivät kiintiöt

(Lokakuu 2012)

Erilaisista kiintiöistä väitellään ajoittain hyvinkin kiivaasti. Viimeinen keskustelu, joka kotimaasta on silmiini sattunut, käsitteli naisten osuutta poliisin johtotehtävissä. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan 27 ylimmän poliisipäällikön joukossa on vain yksi nainen. Tästä ryöpsähti käyntiin debatti, jossa on sekä vaadittu että vastustettu naiskiintiöiden asettamista poliisijohtoon.

Poliisi ei ole ainoa instituutio, jossa kiintiökeskustelu on herätetty. Euroopan komissio suunnittelee vuodesta 2020 alkaen EU-alueen pörssiyhtiöiden hallituksille 40 prosentin naiskiintiöitä. Muutos olisi melkoinen, sillä viime vuonna naisia EU-maiden pörssiyhtiöiden hallituksissa oli keskimäärin vain 14 prosenttia. Suomessa määrä oli sentään 27 prosenttia, Euroopan huippua.

Kiintiöillä on voimakas vastustus useissa EU-maissa ja erityisesti yrityksissä, joiden suvereniteettia, itsemääräämisoikeutta omasta johdostaan kiintiöiden katsotaan loukkaavan.  Suomessa yritykset ja niiden etujärjestöt vastustavat pakkokiintiöitä ja sanovat naisten osuuden muutoinkin jatkuvasti kasvavan.

Tasa-arvo on kaunis ja kunniakas tavoite ja sitä kohti on luonnollisesti pyrittävä. En tiedä, toteutuuko se sitä kautta, että naiskiintiöitä lisätään, myös yrityksiin.  Ennemminkin uskon, että naisten osuus yhteiskunnan ja yrityselämän johtopaikoilla lisääntyy sen vuoksi, että naisten koulutustaso miehiin verrattuna kasvaa ja jo nyt on kaikissa EU maissa miehiä korkeampi. Korkeampi koulutustaso merkitsee mahdollisuuksia myös sijoittua erilaisissa valinnoissa. Ja kun asenteet ovat muutenkin jo muuttuneet, alkaa myös naisjohtajien määrä kasvaa entisestään. Lasikatto on, jollei jo murtumassa, niin ainakin säröillä.

Kiintiöillähän on myös toinen puoli. Kun yhtä joukkoa kiintiöillä suositaan, merkitsee se vääjäämättä jonkun toisen syrjimistä.  Kuinka kokee ansioituneempi, koulutetumpi ja osaavampi hakija sen, että hänet ohitetaan valinnassa niin, että heikommilla eväillä, mutta kiintiöön kuuluvana joku toinen saa paikan.  Näinhän vääjäämättä tapahtuu kaikkialla siellä, missä kiintiöitä on käytössä.

Yhdysvalloissa on kiintiöitä monilla aloilla. Merkittävimpiä ovat rodulliset kiintiöt, joissa on tavoiteltu eri väestönosien tasa-arvoisuutta mm. viranomaistehtävissä. Mutta lailla säädeltyjä rotukiintiöitä on myös amerikkalaisessa ammattiyhdistysliikkeessä, yrityksissä ja yliopistoissa. Yliopistokiintiöstä onkin nyt sukeutunut tuore oikeusjuttu, joka on USA:n korkeimman oikeuden puitavana. Yksittäinen naispuolinen kansalainen on haastanut asiassa teksasilaisen Austinin yliopiston, joka on hänen mukaansa syrjinyt häntä valinnassa ihonvärin perusteella.  Haastaja on tässä tapauksessa valkoihoinen. Hän katsoo, että afrikkalaisamerikkalaisia ja latinalaisamerikkalaisia suosivat kiintiöt ovat Yhdysvaltain perustuslain hengen vastaisia. Asiaan kuuluu tietysti, että lähestyvissä presidentinvaaleissa asia on myös esillä ja republikaaniehdokas Mitt Romney on jo ilmoittanut vastustavansa kiintiöitä kaikissa julkisssa instituutioissa. Päätös asiassa tulee kuitenkin vasta ensi vuonna, presidentinvaalien jälkeen.

Täällä Suomessa nousee jatkuvasti kiistaa siitä, onko oikein, että maamme ruotsinkielisillä on yliopisto-opetuksessa kiintiöitä, joiden turvin heikommilla tuloksilla voi ohittaa suomenkielisiä pyrkijöitä.  Syksyisin käy keskustelu kuumana siitä, miksi ruotsinkielinen nuori pääsee helpommin ja alemmilla arvosanoilla lukio-opetukseen kuin suomenkielinen. Varsinaisia oikeusjuttuja kielellisestä syrjinnästä ei ole kuitenkaan taidettu nostaa. Poliittiseen debattiin asia on noussut mm. Perussuomalaisten ’rasisminvastaisen julistuksen’ yhteydessä viime vuonna. Myös ainakin Kokoomuksen nuoret ovat älähtäneet positiivisesta syrjinnästä, jolla nimellä kiintiöt myös tunnetaan.

Yhteiskunnassa vallisevan eriarvoisuuden vähentäminen ja poistaminen on tärkeää.  Kun asiat ovat pahasti vinossa, on niitä korjattava myös keinoilla, jotka saattavat yksilön kannalta olla haitallisia, mutta jotka yhteiskunnan ja erilaisten yhteisöjen kannalta ovat välttämättömiä. Naisten ja vähemmistöjen tasa-arvon lisäämisessä kiintiöt ja positiivinen syrjintä ovat näitä keinoja. Niillä pitää kuitenkin olla laaja tuki. Niiden pitää syntyä todellisesta tarpeesta.  Niiden pitää joustaa tilanteiden muuttuessa ja ne pitää myös pystyä poistamaan niiden käytyä tarpeettomiksi. Keskustelu kiintiöistä ja niiden oikeudenmukaisuudesta on myös tarpeellista, mutta se on käytävä pitävin argumentein, ei pelkällä tunnepohjalla. Eikä missään nimessä kaunan ja kateuden sävyttämänä tai rasistisesti. Sitäkin on nähty.  Itse pitäisin enemmän sellaisesta yhteiskunnasta, jossa positiivista syrjintää esiintyisi vain silloin, kun ratkaistaan valintaa kahden taidoiltaan samantasoisen henkilön välillä. Muuten kannatan sitä, että paras valitaan. Sukupuolesta, kielestä tai väristä riippumatta.  

Risto Pohjanpalo

Maailman paras maa?

(Syyskuu 2012)

Viime aikoina olemme kohdistaneet  paljon suuttumusta ja moraalista paheksuntaa Etelä-Euroopan surkimusvaltioihin. Tiedättehän, noihin kreikkoihin, portugaleihin ja italioihin, joissa asiat on sotkettu ja nyt ollaan käsi ojossa meidän kunnollisten kupilla.  Ja sitten ovat nämä islamilaismaat, joissa ei ole naisilla ihmisoikeuksia ja jossa ammutaan ja räjäytellään ihan sivullisiakin. Ja vielä lähempänäkin on maita, joissa huonoja asioita riittää.

Olemme röyhistäneet rintaa luottoluokitustemme A-kirjainten loisteessa.  Meillä asiat on hoidettu omin avuin. Talous on kunnossa. Ei tarvita muiden tukea. Maksetaan veromme ja pidetään huoli kansalaisista. Valitaan luottamushenkilöt rehellisillä vaaleilla.

Paitsi että tehtaiden rekrytointiovet ovat alkaneet pyöriä takaperin ja talous taantua yllättävän nopeasti.  Yritykset kierrättävät tulonsa veroparatiiseihin. Taitaapa muutama yksityinenkin olla samoissa puuhissa.  Vaalirahoitussotkuja puidaan parhaillaankin oikeudessa. 

Sen sijaan, että joukolla paheksumme sitä, miten joissakin muissa maissa on eletty, kannattaisi kuitenkin nyt kiinnittää päähuomio siihen, millaisessa henkisessä tilassa itse olemme. Työttömyyden kasvaessa, yritysten horjuessa tarvittaisiin nyt muiden syyttelyn sijaan omaa sisäistä kannustamista.  Erilaisen repimisen ja arvostelun sijaan tukea niille, jotka jotakin yrittävät; myös niille, jotka eivät menesty.

Hiljattain kirjoitti entinen huippu-urheilija Manuela Bosco siitä, miten repivää ja raakaa on elämä urheilumaailmassa. Bosco kirjoitti: ”Suomalainen ei selittele. Ei naura. Ei laula. Ei intoile. Ei kehu itseään eikä muita. Ei leiki mitään kaikkien kaveria. ..”  Bosco kirjoittaa siitä, miten me palvomme voittajia  ja lyömme häviäjiä ja lopettaa tekstinsä kehottaen palaamaan yhdessä tekemisen luovaan ihmeeseen.  Hänen havaintonsa sopivat urheilun ohella täysin myös muuhun elämään.

Suomalaisilla on ollut historiassa kykyä suurissa kriiseissä yhdistyä, venyä ja nousta.  Mutta miksi aina tarvitaan kriisi, ennenkuin asioihin yhdessä tartutaan.  Sitä ennen ollaan jakautuneina vähintään kahteen leiriin, joista toinen esittää suunnitelman ja toinen haukkuu sen lyttyyn.

 Jos tarkemmin ajattelee, niin olisi aika outoa, että maan laajapohjainen hallitus on päättänyt kuntauudistuksen avulla tuhota yhteiskuntamme, kuten tiukin oppositio sanoo.  Eräiden kansalaisten mielestä tasavallan presidentti kutsui koolle huippuasiantuntijoita laatimaan  naurettavan kokoelman turhia toimenpiteitä nuorten syrjäytymistä estämään.  Näinköhän.

Ei taida olla kovin helppoa kääntää meikäläistä kielteisyyttä yleiseksi ja yhtäläiseksi kehitysoptimismiksi.  Ei taida löytyä alamäkeen ajautuneelle yrittäjälle kannustusta, saati jos tämä konkurssiin ajautuu.   Jos väärä taho käynnistää hankkeen, ei sitä sovi lähteä tukemaan ja jos hankkeessa on jotain korjattavaa, lyödään se vain lyttyyn eikä yritetäkään katsoa, olisiko siinä kuitenkin mahdollisuuksia. Tällaisia olemme. 

Pojan elämää

(Elokuu 2012)

Sydänkesällä kävin Porissa avoinna olevassa taiteilija Jarmo Mäkilän näyttelyssä ”Poikien leikit”. Näyttely kuvaa omintakeisella tavalla poikia erilaisissa tilanteissa ja antaa näyttelyjulkaisunkin mukaan ”monipolvisen panoraaman suomalaisen poikalapsen psykohistoriaan 1950-luvulla” Mäkilän kuvat kolahtivat minuun aika tavalla. Varmaankin siitä syystä, että oma poikana olemisen ”psykohistoriani” osuu juuri tuolle samalla ajalle.  Heräsin ajattelemaan sitä muutosta, mikä maailmassa ja nimenomaan poikien maailmassa on omista lapsuusajoistani tapahtunut. Sain myöhemmin tilaisuuden vaihtaa pari lausetta taiteilija Mäkilän kanssa tuosta muutoksesta ja olimme molemmat samaa mieltä siitä, että poikana oleminen on tänä päivänä puristettu huomattavasti ahtaampiin raameihin kuin tuolloin 50-luvulla. Senaikainen vapaus liikkua ja tehdä päähän pälkähtäviä asioita on mennyttä maailmaa.

Keskikoulupoikana kävin erään kaverini kanssa räjäyttelemässä vanhan dynamiittitehtaan raunioista löytämiämme trotyylipaloja joutomaalla, jossa nyt on Kokkolan Santahaan urheilupuisto. Siellä Kuusitien lähellä, paitsi ettei siellä vielä mitään teitä ollut. Pamaukset varmaan kuuluivat kauas, mutta ei niitä kukaan tullut jäljittämään. Sormet ja silmätkin ovat  tallella, molemmilla.

Lisääntynyt valvonta, tiukemmat normit ja ympäristön muu muuttuminen ovat johtaneet siihen, että tällaisia joutomaita ja muita ”seikkailualueita” on tuntuvasti vähemmän. Tämä  on vaikuttanut tietysti molempien sukupuolten leikkeihin ja toimintaan, mutta itse pidän sitä juuri poikien maailman köyhtymisenä. Minun ikäisenihän usein puhuvat siitä, kuinka ennen voitiin ilman ohjausta omaehtoisesti leikkiä ja liikkua kun taas nykyään lapsia kuljetellaan erilaisiin harrastuksiin ja toimintaryhmiin. Tässä on tietysti monenlaista liioittelua ja yleistystä, mutta silti voi todeta aikojen merkittävästi muuttuneen.

Oman lapsuusaikani vapauden riemua olen muistellut myös sosiaalisessa mediassa. Sekä Kokkolalla että lapsuuteni Ykspihlajalla on omat Facebook-ryhmänsä, Kokkola-ryhmästähän Keskipohjanmaassakin äskettäin kerrottiin. Poikavuosieni kuvat näissä ryhmissä esittävät pikkukaupunkia, jossa liikkuminen oli lapsellekin helppoa ja turvallista. Seikkailuille – ja kepposillekin – oli tilaa ja mahdollisuuksia.

Oman aikani poikien elämään vaikutti suuresti se, että aikuiset miehet, isämme,  olivat enimmäkseen sodan käyneitä. Heidän kokemustensa ja traumojensa vaikutusta poikiinsa on tutkittu ja selvitetty, asialla mm. keskipohjalainen Erkki Kujala.  En ole nähnyt tutkimuksia siitä, kuinka meidän, pian väistyvän sodan jälkeisen ikäluokan miesten kasvatuksessa nuo isien mallit ovat siirtyneet ja missä muodossa eteenpäin. Kaipa sitäkin tutkittu on.

Mutta pojan elämää kannattaisi kyllä tutkia todella paljon, sitä, millaista on nyt elää Suomessa poikana ja kasvaa siitä mieheksi.  Minusta meillä on pelottavia näkymiä tilanteessa, jossa kasvavassa syrjäytyvien nuorten joukossa kaksi kolmasosaa on juuri poikia. Huolta pitäisi herättää senkin, että jo joka viides nuori mies keskeyttää asepalveluksensa – siis niiden lisäksi, jotka karsiutuvat jo kutsunnoissa. Mielenterveyden ongelmat kasvavat ja nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien joukossa on sielläkin enemmistö miehiä.

On selvää, että nuorten ongelmissa huomiota on kiinnitettävä molempiin sukupuoliin; myös tyttöjen kohdalla syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovat järkyttävän suuria. Kuitenkin ajattelen, että nimenomaan poikien kohdalla tarvitaan nopeasti tutkimusta ja siihen perustuvia toimia, jotta nykyinen kehitys saadaan katkaistuksi. En tiedä, onko avaimena sukupuolisensitiivinen kasvatus vai pikemminkin se, että entistä enemmän otetaan huomioon sukupuolierot; tyttöjen ja poikien lähtökohtaiset erot ja erot heidän kehittymisessään eri ikäisinä. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen poika ja jokainen tyttö on oma yksilönsä eikä kaikkia koskaan voi puristaa samaan muottiin.  

Presidentti Niinistön käynnistämä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtäävä projekti on jo liikkeellä. Olisi toivottavaa, että siinä yleisen syrjäytymiskehityksen katkaisemisen lisäksi pyrittäisiin myös löytämään poikien suuremman osuuden syyt ja pureutumaan niihin.

Risto Pohjanpalo

Media ja väkivalta

(Kesäkuu 2012)

Viime aikojen surmatapaukset niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ovat herättäneet keskustelun siitä, mikä on tiedotusvälineitten vaikutus tapahtumien lisääntymiseen. Eräät tutkijat ovat sanoneet, että joissakin tapauksissa on kyse mallin ottamisesta aikaisemmista tapahtumista. Tuoreimmissa traagisissa perhesurmissa eivät tekijät ole jääneet eloon kertomaan ratkaisunsa motiiveista, joten kaikki on tietysti vain arvelua ja teoriaa.

Syytökset mediaa kohtaan ovat saaneet uutisten julkaisemisesta vastaavat pohtimaan, onko vikaa tavassa, jolla uutisia julkaistaan ja esimerkiksi Helsingin Sanomien äskettäinen kyselykierros suurimpien medioiden päätoimittajien keskuudessa osoitti, että ainakin osa heitä tuntee selvää huolta tilanteesta. Samalla vastaukset kertovat tietystä voimattomuudesta asian edessä. Kaikki toteavat luonnollisesti, ettei hirvittävistä tapahtumista voi vaieta, vaan niistä on kerrottava. Samalla he kiinnittävät huomiota tapaan, jolla asioista kerrotaan. Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen sanoo omassa kommentissaan että ”tärkeää on miettiä, missä sävyssä uutisoidaan. Kyseessä on tärkeä uutinen, jonka on herätettävä yhteiskuntaa ihmisten pahoinvoinnista”.

Mediassa on varmaankin myös vastuullisia toimijoita, jotka uutisia julkaistessaan ajattelevat niiden seurauksia. Sävyjä pohditaan, näkökulmia suunnitellaan. Mutta on myös toisenlaista toimintaa; sitä, jolla pyritään myymään lehteä tai verkkomediaa mahdollisimman tehokkaasti. Haetaan mahdollisimman dramaattisia otsikoita, kuvia, silminnäkijöiden kertomuksia ja yllättäviä taustatietoja. Kuvataan surmapaikkaa, haastatellaan naapurit , kaivetaan esille tekijän tai uhrien koulukuvat. Jos tavoitteena on taloudellisen tuloksen maksimointi, jää siinä helposti yhteiskunnan etua palvelevien ”sävyjen” haku toiseksi.

Tavallisen mediankuluttajan kannalta lienee myös niin, että pelkästään uutiset ja ajankohtaisohjelmat eivät muodosta hänen maailmankuvaansa, eivät myöskään muokkaa ihmisen suhdetta väkivaltaan ja veritöihin. Siellä on se toinenkin  mediamaailma, viihde- ja ajanvieteosastot omine tavoitteineen ja ilmiöineen. Ihan vain yhtenä esimerkkinä havaitsin, että samaan aikaan, kun Hyvinkäällä nuori mies kiipesi katolle kivääreineen ja alkoi silmittömästi ampua ihmisiä kohti tappaen ja haavoittaen, oli televisio-ohjelmistossa elokuva ”Shooter – takaa-ajettu”, jossa sankarina oli kaukolaukauksilla mäen harjalta ihmisiä surmannut armeijan tarkka-ampuja. Eipä tuossa malli kovin kaukana ollut.

Jos väkivalta toisaalla mediassa, siellä fiktiopuolella, tehdään viihteeksi ja sitä jatkuvasti lisätään, niin kaukana ei ole ajatus siitä, että väkivalta samalla arkipäiväistyy ja ainakin jossakin määrin siirtyy omaan yhteiskuntaammekin. Ajatellaan vaikka sitä, miten katuväkivaltaan tulivat entisten lyöntien lisäksi raa’at potkimiset. Muutama vuosikymmen sitten ei erilaisia karate- ja kung fu-jalannousuja näkynyt missään, nyt jo pikkupojat osaavat näitä liikkeitä esitellä, ilman sinänsä hyväksyttäviin kamppailu-urheilulajeihin liittyvää itsekuria ja vastuullisuutta.

Kuinka voimattomia sitten oikeasti olemme?  Ehkä emme kuitenkaan niin paljon, kuin tuosta mainitsemastani päätoimittajakierroksesta voisi päätellä. Tarvitaan kuitenkin paljon pohdintaa, yhteistyötä, tutkimusta, jos halutaan muokata median uutisointia niin, että se oikeasta riisuu sankarimyyttiä väkivallantekijöiltä. Tapaukset tulisi siis esittää sellaisessa valossa ja kontekstissa, että yhteiskunnassa todella ”herätään ihmisten pahoinvoinnista”.  Siinä olisi päätoimittajille ja julkaisijoille kunnon haaste. Tarvetta on myös lisääntyvälle, entistä tarkemmalle tutkimukselle median ja väkivallan suhteesta ja vuorovaikutuksesta.

Risto Pohjanpalo

Kirjoittajan uutistoimittajan uralle osui uutisia Pihtiputaan surmanlaukauksista Kauhajoen kouluampumisiin. 

Mediailmiöistä

Eli lyödäänpä Jorma Ollilaa

(ja muita mediailmiöitä)

(Toukokuussa 2012)

Viime aikoina näyttää eri puolilla mediaa virinneen muoti-ilmiön tavoin Nokian väistyneen vahvan miehen, Jorma Ollilan kärkäs arvostelu.  Ottamatta kantaa siihen, onko arvostelu oikeaa vai väärää voi sen todeta ainakin enimmältään  jälkiviisaudeksi.  Kiinnostavaa tässä ilmiössä on se, miten se purskahti ilmoille ja valtasi kaikki foorumit sosiaalista mediaa myöten.  Ollilan vallassa ollessa ei hänen piikkinsä juuri pantu Nokian takaiskuja. Syyllisenä oli milloin hänen seuraajansa Olli Kallasvuo, milloin kukakin sektorijohtaja. Toki siellä täällä varovasti kyseltiin senkin perään, oliko Ollilalla muiden merkittävien tehtäviensä lisäksi riittävästi aikaa ja harrastusta Nokian ohjailuun. Mutta varsinaista syntipukkia hänestä ei tehty ennen kuin tänä keväänä. Nyt on sitten koko hoito Ollilan ”piikissä” huonoja toimitusjohtajavalintoja, väärää käyttöjärjestelmää ja alavireistä myyntiä myöten. On siinä yhdellä miehellä taakkaa kerrakseen. On ikään kuin jostakin olisi annettu lupa avata peli ja antaa mennä. Mieleen tulee tästäkin ryöpytyksestä vanha sanonta, jonka mukaan suomalaiseen keskusteluun (ja mediaan) mahtuu yksi aihe kerrallaan.

                                    ***

Toinen havainto kevään mediapurojen solinasta on se, kuinka lapsuuden leikeistä tuttu ”rikkinäinen puhelin” näyttää tuottavan runsaasti aineistoa.  Otetaan nyt tapaus Aki Kaurismäki. Hän antaa, pienessä tai keskivahvassa huppelissa laajan haastattelun merkittävälle brittijulkaisulle. Siinä haastattelussaan hän puhuu monesta asiasta, omaan omituiseen tapaansa, mutta selkeän vertauskuvallisesti ja niin; ennen kaikkea sarkastisesti. Sarkasmi vain tuntuu olevan toinen niistä huumorin lajeista, joita ainakaan Suomessa ei saa käyttää. Toinen on tietysti ironia. Ne otetaan täällä aina tosissaan, sanatarkasti ja niinpä nytkin lähti liikkeelle mediavyörytys siitä, että Kaurismäki oli sanonut, voi kauhistus, että rikkain prosentti maailman ihmisistä pitäisi tappaa ongelmiemme ratkaisemiseksi.

Tämä lause sitten lähti kiertämään suomalaisia tiedotusvälineitä ja herättämään pahennusta. Että se kehtaa! Ja humalassakin taas kerran Suomi-kuvaa tuhoamassa… Eipä ihme, että mestari itsekin kirjoitti aiheesta pienen kommentin, jossa ilmoitti, ettei todellakaan ole suunnittelemassa joukkosurmaa tai –tuhontaa.

Kun sana tai lause irrotetaan asiayhteydestään, kokonaisuudesta, jossa se on julkaistu, se on jotakin ihan muuta kuin ollessaan kokonaisuuden osana. Jo tiivistelmän tekeminen jossakin julkaistusta pitkästä haastattelusta jättää paljon sellaista kuvailua ja tunnelmaa pois, joka selittää sen, miksi jotakin on sanottu juuri niin kuin on sanottu. Ja kun tätä lähdetään vielä repostelemaan edelleen, ollaan jo ihan muussa todellisuudessa, kuin missä The Guardianin haastattelu tehtiin ja julkaistiin.

Itse olen haastattelun lukenut kokonaisuudessaan. Se on ajatuksia herättävä, mutta myös hirtehisen hauska. Ei tulisi mieleenikään irrottaa siitä osia, se toimii vain kokonaisena. Siellä se on netissä luettavissa vieläkin.

                                    ***

Ilman Kaurismäen tapaustakin olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten media nykyään ”myllyttää” aiheita. Netissä kiristynyt uutis- ja viihdekilpailu on saanut siellä julkaisevat mediat useissa tapauksissa terävöittämään tai muokkaamaan myyvemmäksi juttujen otsikoita, joskus myös sisältöjä. Lainataan irrallisia kohulauseita, jotka, kuten edellä totesin, saavat aivan toisenlaisia merkityksiä kuin alkuperäisessä yhteydessä. Kysymykset muuttuvat vaatimuksiksi, pohdiskelu tuomitsemiseksi. Pyritään korostamaan ja nostamaan asioita, joihin tiedetään tai oletetaan netiä selailevan käyttäjän tarttuvan.  Seuraavaksi jutun lainaavat muut mediat ja jokainen yrittää edelleen parantaa jutun näkyvyyttä omilla sivuillaan tai palstoillaan. Sitten aihe lähtee kiertämään netin keskustelupalstoilla ja saa siellä lisää väriä ja vauhtia ja parhaassa tapauksessa kehä kiertyy umpeen, kun jossakin journalistisessa julkaisussa tehdään juttu siitä, kuinka aihe kuohuttaa sosiaalisessa mediassa.

                                    ***

Tähän journalismianalyysini loppuun sopisi hyvin sitaatti: ” Kun kaikki toivo on menetetty, ei pessimismiin enää ole aihetta”. Valitettavasti se sisältyy tuohon Aki Kaurismäen haastatteluun, josta minun mielestäni ei pitäisi paloja irrotella. Niin että ei sitten.

Risto Pohjanpalo

Kirjoittaja on journalistin urallaan osallistunut mm. nettijulkaisujen kehittämiseen