Media ja väkivalta

(Kesäkuu 2012)

Viime aikojen surmatapaukset niin kotimaassa kuin ulkomaillakin ovat herättäneet keskustelun siitä, mikä on tiedotusvälineitten vaikutus tapahtumien lisääntymiseen. Eräät tutkijat ovat sanoneet, että joissakin tapauksissa on kyse mallin ottamisesta aikaisemmista tapahtumista. Tuoreimmissa traagisissa perhesurmissa eivät tekijät ole jääneet eloon kertomaan ratkaisunsa motiiveista, joten kaikki on tietysti vain arvelua ja teoriaa.

Syytökset mediaa kohtaan ovat saaneet uutisten julkaisemisesta vastaavat pohtimaan, onko vikaa tavassa, jolla uutisia julkaistaan ja esimerkiksi Helsingin Sanomien äskettäinen kyselykierros suurimpien medioiden päätoimittajien keskuudessa osoitti, että ainakin osa heitä tuntee selvää huolta tilanteesta. Samalla vastaukset kertovat tietystä voimattomuudesta asian edessä. Kaikki toteavat luonnollisesti, ettei hirvittävistä tapahtumista voi vaieta, vaan niistä on kerrottava. Samalla he kiinnittävät huomiota tapaan, jolla asioista kerrotaan. Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen sanoo omassa kommentissaan että ”tärkeää on miettiä, missä sävyssä uutisoidaan. Kyseessä on tärkeä uutinen, jonka on herätettävä yhteiskuntaa ihmisten pahoinvoinnista”.

Mediassa on varmaankin myös vastuullisia toimijoita, jotka uutisia julkaistessaan ajattelevat niiden seurauksia. Sävyjä pohditaan, näkökulmia suunnitellaan. Mutta on myös toisenlaista toimintaa; sitä, jolla pyritään myymään lehteä tai verkkomediaa mahdollisimman tehokkaasti. Haetaan mahdollisimman dramaattisia otsikoita, kuvia, silminnäkijöiden kertomuksia ja yllättäviä taustatietoja. Kuvataan surmapaikkaa, haastatellaan naapurit , kaivetaan esille tekijän tai uhrien koulukuvat. Jos tavoitteena on taloudellisen tuloksen maksimointi, jää siinä helposti yhteiskunnan etua palvelevien ”sävyjen” haku toiseksi.

Tavallisen mediankuluttajan kannalta lienee myös niin, että pelkästään uutiset ja ajankohtaisohjelmat eivät muodosta hänen maailmankuvaansa, eivät myöskään muokkaa ihmisen suhdetta väkivaltaan ja veritöihin. Siellä on se toinenkin  mediamaailma, viihde- ja ajanvieteosastot omine tavoitteineen ja ilmiöineen. Ihan vain yhtenä esimerkkinä havaitsin, että samaan aikaan, kun Hyvinkäällä nuori mies kiipesi katolle kivääreineen ja alkoi silmittömästi ampua ihmisiä kohti tappaen ja haavoittaen, oli televisio-ohjelmistossa elokuva ”Shooter – takaa-ajettu”, jossa sankarina oli kaukolaukauksilla mäen harjalta ihmisiä surmannut armeijan tarkka-ampuja. Eipä tuossa malli kovin kaukana ollut.

Jos väkivalta toisaalla mediassa, siellä fiktiopuolella, tehdään viihteeksi ja sitä jatkuvasti lisätään, niin kaukana ei ole ajatus siitä, että väkivalta samalla arkipäiväistyy ja ainakin jossakin määrin siirtyy omaan yhteiskuntaammekin. Ajatellaan vaikka sitä, miten katuväkivaltaan tulivat entisten lyöntien lisäksi raa’at potkimiset. Muutama vuosikymmen sitten ei erilaisia karate- ja kung fu-jalannousuja näkynyt missään, nyt jo pikkupojat osaavat näitä liikkeitä esitellä, ilman sinänsä hyväksyttäviin kamppailu-urheilulajeihin liittyvää itsekuria ja vastuullisuutta.

Kuinka voimattomia sitten oikeasti olemme?  Ehkä emme kuitenkaan niin paljon, kuin tuosta mainitsemastani päätoimittajakierroksesta voisi päätellä. Tarvitaan kuitenkin paljon pohdintaa, yhteistyötä, tutkimusta, jos halutaan muokata median uutisointia niin, että se oikeasta riisuu sankarimyyttiä väkivallantekijöiltä. Tapaukset tulisi siis esittää sellaisessa valossa ja kontekstissa, että yhteiskunnassa todella ”herätään ihmisten pahoinvoinnista”.  Siinä olisi päätoimittajille ja julkaisijoille kunnon haaste. Tarvetta on myös lisääntyvälle, entistä tarkemmalle tutkimukselle median ja väkivallan suhteesta ja vuorovaikutuksesta.

Risto Pohjanpalo

Kirjoittajan uutistoimittajan uralle osui uutisia Pihtiputaan surmanlaukauksista Kauhajoen kouluampumisiin.