Omaa aikaa ei tullutkaan

(Helmikuu 2014)

Hallituksessa, eduskunnassa ja mediassa on viime aikoina monen muun huolenaiheen ohella nostettu esiin vanhusten hoito-ongelmat. Erilaiset leikkaukset uhkaavat tätäkin yhteiskunnan osa-aluetta. Vähemmän on sen sijaan käsitelty toista kasvavaa ongelmaa, vanhusten lasten jaksamista. Yhteiskunnan ikärakenne on muuttunut. Ihmiset elävät yhä pitempään. Lapset saadaan yhä vanhempina.  Vanhoja omaisiaan hoitavat ovat hekin nykyään jo reilusti yli 50-, jopa yli 60-vuotiaita.  Tässä iässä alkavat jo omatkin ikääntymisen oireet tuntua, mutta sen sijaan, että voisi keskittyä omasta kunnostaan ja hyvinvoinnistaan huolehtimiseen, on huolena myös vanha äiti tai isä, parhaassa tapauksessa molemmat erilaisine oireineen, sairauksineen, muistihäiriöineen ja muine ongelmineen.

Asiaa voisi selvittää pikaisella laskutoimituksella: Kun 1970-luvun alussa lapset saatiin hiukan yli 20-vuotiaina, olivat synnyttäjien vanhemmat alle 50-vuotiaita. Kun lapset sitten parinkymmenen vuoden kuluttua lähtivät kotoa, olivat heidän isovanhempansa aloittelemassa eläkevuosiaan.  Äidit ja isät puolestaan olivat vielä tiukasti työelämässä, parhaissa elinvoimissaan. Vapaa-aika oli täysin omaa aikaa, huoli omista vanhemmista alkoi vasta myöhemmin ja jos omaishoitoa tarvittiin, se ei ollut kovin pitkäaikaista. Elinajan odote oli tuolloin miehillä keskimäärin 70 vuoden, naisilla 75 vuoden paikkeilla.

Entäpä nyt: Ensisynnyttäjänkin keski-ikä on jo noin 30 vuotta. Siitä kun olet saanut lapset maailmalle parinkymmenen vuoden jälkeen, olet jo viisikymppinen.  Isä ja/tai äiti on 75 vuoden ikäinen, isällä elinajan odotetta viitisen vuotta ja äidillä kymmenen. Nämä ovat siis keskimääräisiä lukuja. Yhä useampi elää kuitenkin paljon vanhemmaksi; tuoreen tilaston mukaan vanhukset kuolevat enimmäkseen yli 85-vuotiaina.

Pitenevät vanhuusvuodet tuovat mukanaan erilaisia vanhuuden vaivoja. Muistihäiriöitä esimerkiksi todetaan yhä enemmän. Monia muita kroonisia vaivoja kertyy, liikkuminen käy vaikeaksi jne. Vaikka yhteiskunta tulee avuksi erilaisten kodinhoitopalvelujen kera, jää vanhusten lapsille entistä enemmän huolenaiheita ja vastuita. Olen itse sen ikäinen, että tuttavapiirissäni lähes jokaisella tämänikäisellä tai hiukan nuoremmalla on huolenaan vanha äiti tai isä. Se mikä on alkanut yhä selvemmin näkyä, on tilanteen aiheuttama psyykkinen kuormitus. Etenkin muistihäiriöisistä vanhuksista huolehtiminen on henkisesti äärimmäisen raskasta, jopa traumoja aiheuttavaa.

Tänä päivänä on monen kohdalla siis tilanne se, että jopa ennen kuin lapset saadaan pesästä ulos, on jo alkanut huolenpito vanhemmista. On syntynyt kahden hoivan loukku.  Sitä ennen kovasti odotettua ”omaa aikaa” ei siihen väliin tullutkaan. Hoito- ja huolenpitovastuu vain muuttaa kohdetta. Ja kun vanhemmat aikanaan tuoni korjaa, on jo oma vanhuus tuonut vaivansa.

Totta kai on myös toisenlaisia tapauksia. On tyytyväisinä omissa kodeissaan, vanhustentaloissa ja senioriasunnoissa asuvia hyväkuntoisia vanhuksia, teräväpäisiä ja liikkuvia. On suuria perheitä, joissa hoitovastuita voi jakaa vähemmän kuormittaviksi. Mutta kuvaamani ongelma on olemassa, se on kasvava ja siihen pitäisi alkaa kiinnittää vakavaa huomiota. Vanhemmistaan huolehtivien jaksaminen on tärkeä asia joka on nostettava muiden vanhustenhuollon kysymysten rinnalle.  Ja sitä ”omaa aikaakin”, jatkuvasta huolesta vapaata tilaa olisi jotenkin pystyttävä vanhusten lähiomaisille järjestämään.  

Risto Pohjanpalo