Politiikan valintamyymälässä

(Helmikuu 2012)

Kirjoitin tällä palstalla jokin aika sitten siitä, miten kansalaiset eivät enää kyselemättä alistu erilaisiin valtakoneistojen päätöksiin ja hankkeisiin.  Meneillään olevat presidentinvaalit näyttävät edelleen tuon ilmiön.  Suomalaiset eivät enää ole ns. ”vaalikarjaa”, jota puolueiden kellokkaat johdattavat haluttuun suuntaan.

On tullut tavaksi puhua ”ilmiöistä”. Pekka Haaviston nousu sai nimekseen ”Haavisto-ilmiö”, Paavo Väyrysen energinen kampanja nimettiin jo ”Väyrys-ilmiöksi” jne.  Ehkä enemmän kuin näistä ”ilmiöistä” sinänsä olisi kuitenkin puhuttava politiikan yleisestä muutoksesta.  Perinteiset puoluerajat ihmisten mielissä ovat hävinneet. Siitähän kertoo jo se, miten mielipidetiedusteluissa ilmoittauduttiin jokun muun kuin ”oman” puolueen ehdokkaan äänestäjiksi. Ja näinhän se sitten toteutuikin. 

Entisen selkeän puoluevalinnan sijaan olemme uudessa aikakaudessa siirtyneet ikäänkuin poliittisen  valintamyymälän asiakkaiksi.  Suomalaisista on tullut politiikan shoppailijoita, jotka erilaisia aatteita ja ismejä enemmän kiinnittävät huomiota ehdokkaiden henkilöön, karismaan ja esiintymiseen.  Erilainen laumakäyttäytyminen on myös entistä voimakkaampaa – siirrytään sellaisen asian, puolueen tai henkilön taakse, jolla on nostetta tutkimuksissa; halutaan äänestää voittajaa.  Mediassa eletään television ja sosiaalisen median aikakautta. Menestys näissä medioissa tuo menestystä myös vaaleissa, yli puoluerajojen.

Presidentinvaalit ovat tietysti muista poliittisista vaaleista poikkeavat suorana henkilövaalina.   Niinpä ei olekaan yllättävää, että puoluerajojen selvä  murtuminen näkyi ensimmäisenä niissä. Tarkoitan Elisabeth Rehnin nousua Martti Ahtisaaren vastaehdokkaaksi vuoden 1994 presidentinvaaleissa. Tuolloin ylittyivät monet rintamalinjat. Mutta muutos on sittemmin uinut syvemmälle.  Perussuomalaisten jytkyvoitto viime eduskuntavaaleissa oli kansalaisten näpäytys puheissaan ja päätöksissään  liian ylätasolle jääneelle valtaeliitille. Perussuomalaisiin liukui äänestäjiä joka suunnasta.

Tästä eteenpäin on kiinnostavaa katsoa, miten puolueet ottavat vastaan tapahtuneen muutoksen. Kuka on pysyvä voittaja ja kuka häviäjä, kun ohjelmiin kirjatut opinkappaleet merkitsevät vähemmän  kuin ehdokkaan kannanotot yksittäisiin vaalienalusajan ongelmatapauksiin.  Kuinka paljon nykyistä enemmän puolueet alkavat seurata ja peesailla erilaisten enemmistöjen mielipiteitä sen sijaan, että ne omien lähtökohtiensa ja tavoitteittensa  mukaisesti pyrkisivät johtamaan ja näyttämään tietä kansakunnan menestykseen.

Kun aidat ovat kerran murtuneet, ei niitä ole helppo rakentaa uudelleen. Silti järjestäytyneen demokratian ystävänä toivoisi, että aatteilla ja aatteellisuudella olisi politiikassa sijaa entiseen tapaan. Johtajat valitaan kuitenkin  johtamaan, ei seurailemaan. Puolueilla pitää olla itsekunnioitusta niin paljon, ettei kannatuksen menetyksen pelossa myydä tai peitellä omaa linjaa. Vaalit ovat kansakunnan asemointia kohtamaan tulevaisuuden haasteita, eivät tosi-TV:n kaltaiset hauskimman hahmon valintakisat.  

Risto Pohjanpalo