Lyhenevät kirjahyllyt

(Tammikuu 2014)

Olen aina lukenut paljon kirjoja. Opittuani poikkeuksellisen varhain lukemaan, ei mikään tuntunut riittävän tyydyttämään lukuintoani. Luin kotoa löytyvät kirjat, sellaisetkin, joita en edes aivan vielä ymmärtänyt, luin sukulaisten kirjat ja kun tilaisuus koitti, ryhdyin kirjaston suurasiakkaaksi.  Muistan hyvin Kokkolan vanhan kirjaston; keltaisen talon Läntisen ja Pienen Kirkkokadun kulmassa. Kirjastolla oli oma erikoinen, imelä tuoksunsa joka enimmäkseen tuli lakasta, jolla kirjojen kannet käsiteltiin ennen kontaktimuovin markkinoille tuloa. Sieltä luin lasten- ja nuortenkirjaklassikot, sadut ja seikkailut ja vanhempana paljon muutakin.

Kirja on hieno tuote. Sitä lukiessa ovat aivot aivan toisella lailla aktiivisessa käytössä kuin vaikkapa televisiota katsoessa tai tietokonetta selatessa. Kirja antaa mahdollisuuden laajentaa siihen kirjoitettua tekstiä oman mielikuvituksen voimalla. Kirjan henkilöhahmot saavat ulkonäkönsä kirjailijan viitteiden pohjalta mutta lukijan viimeisteleminä. Tapahtumien ja paikkojen kuvaukset värittyvät lukijan aikaisempien kokemusten kautta. 

On ilmeisesti kuitenkin niin, että viihde- ja tietovyörytys elektronisten välineiden kautta on syönyt kirjan elintilaa. Aikaa vuorokaudessa on edelleen 24 tuntia, mutta sitä jakamaan on tullut asioita, joita ei ennen edes tunnettu. Nuoret ihmiset, jotka ovat ”online” koko valveillaoloaikansa, eivät halua eivätkä pian edes pysty keskittymään kirjan lukemisen kaltaiseen rauhoittumista ja paneutumista vaativaan puuhaan.

Hiljattain luin lehtiartikkelin, jossa ennakoitiin kirjahyllyjen häviämistä suomalaisten kotien sisustuksesta.  Tähän luonnollisesti vaikuttaa lukemisen vähenemisen lisäksi myös se, että kirjoja julkaistaan yhä enemmän sähköisinä versioina, eivätkä ne enää tarvitse hyllytilaa.

Kirjojen alamäki saattaa Suomessa olla nopeampaa kuin muualla Euroopassa. Kirjallisuuskritiikin verkkolehdessä ”kiiltomato.net” listasi kustannuspäällikkö Hannu Harju hiljattain tilannetta, jossa meillä kirjojen verotus on monia muita maita kovempaa ja vastaavasti julkaisutuki pienempää. Pienen väestöpohjan maassa kirjojen julkaiseminen on jo lähtökohtaisestikin haastavamaa, kuin suurten volyymien ja kielialueiden maissa.

Siitä huolimatta, että maamme talous on tolalla, jossa pohditaan erilaisia säästö- ja leikkaustoimia pohtimasta päästyäkin, toivoisi valtiovallan kiinnittävän huomiota kirjan kohtaloon. Vaikkapa verohelpotuksin voisi kustannusalaa auttaa, ei se paljoa maksaisi ja onhan tämä tulovirta siis jo muutoinkin kuihtumassa.

Kirjan merkitystä ja tulevaisuutta pohtiessa voi hakea vertauksia menneestä. Mitä olisi suomalaisten tietoisuus itsestään ilman vaikkapa Seitsemää veljestä, Tuntematonta sotilasta tai Pohjantähti-trilogiaa.  Topelius, Runeberg, Waltari, Joenpelto, jne.… Mistä tiedämme, ettei tulevaisuus voisi tarjota vähintään yhtä merkittäviä tekijöitä ja vahvoja kirjallisia elämyksiä, jos annamme koko taiteenalan näivettyä.

Itse pidän kirjaa nykytermillä ”kätevänä käyttöliittymänä” tieteeseen, taiteeseen, ihmissuhteiden kuvaamiseen ja viihteeseenkin.  Kirja ei ole aiemmin lopullisesti kadonnut polttorovioihin eikä sensuurin silppuriin.  Toivottavasti se kestää nykyisen teknisen muutosvaiheen ja sukeltaa sieltä edelleen tuoksuvana, kiiltäväkantisena ja sisällöltään houkuttelevana.  Silloin säilyisivät myös kirjastot, kirjakaupat ja antikvariaatit. Paikat jotka ainakin minulle ovat tarjonneet huikeita elämyksiä.

Risto Pohjanpalo