Turvallinen Suomi?

Turvallinen Suomi? (2011 viikko 37)

Yhdysvalloissa ja koko maailmassa on muistettu New Yorkin Word Trade Centerin tornit tuhonnutta terrori-iskua sen 10-vuotispäivänä.  Monessa puheenvuorossa on korostettu sitä, kuinka maailma ei sen jälkeen ole ollut entisellään. En usko, että iskun suunnittelijat osasivat koskaan ennakoida sitä, kuinka paljon maailma tuolloin todella muuttui. Nyt, kun muistotilaisuuksien mediakohina taas alkaa hiipua, on hyvä miettiä muutosta myös meidän suomalaisten kannalta.

Ei ainoastaan amerikkalaisiin iskenyt terrorismi vaan myös täällä Pohjolassa sattuneet joukkosurmat ovat yhdessä vaikuttaneet meidän yleiseen turvallisuuskuvaamme. Kun vielä pari vuosikymmentä sitten ostoskeskuksessa liikkuva vaatekaapin kokoinen virkapukuinen vartija olisi herättänyt huomiota, ohitamme nykyisin tällaisen ilmiön sen enempää ajattelematta. Kadulla kävellessä ja virastoissa tai pankeissa asioidessamme olemme lukuisten kameroiden kuvattavissa ja tämän olemme hyväksyneet mukisematta. Kaikkihan on takaamassa omaakin turvallisuuttamme.  Poliisin ilmiantopuhelin, johon voi nimettömänä soittaa vihjeitä, on jo ollut käytössä ainakin paikallisesti.

Palaan hetkeksi Yhdysvaltoihin. Minnesotassa on suuri ostoskeskus, The Mall Of America.  Siellä asioinut pakistanilaistaustainen vanha mies unohti matkapuhelimensa kahvilan pöytään. Hetken kuluttua vartijat pidättivät hänet ja hän joutui pitkään kuulusteluun, johon mukaan kutsuttiin poliisitkin. Kafkamainen tilanne johti siihen, että myöhemmin FBI:n etsivät saapuivat myös hänen poikansa kotiin kuulustelemaan tätä mahdollista yhteyksistä Afganistaniin. Kaikista näistä kuulusteluista tehtiin laajat pöytäkirjat, jotka ovat nyt arkistoissa todistaen kyseiset Yhdysvaltain omat kansalaiset ainaisesti epäilyttäviksi.

Amerikkaisten hysteeriselle terroristijahdille voidaan tietysti täällä meillä hymyillä ymmärtävästi, mutta samalla kannattaa pohtia, millaista muutosta myös meillä hiljalleen tapahtuu yhteiskunnan turvallisuuden takaamisen nimissä.

Vuosia sitten ystäväni kertoi Israelissa käydessään huomanneensa suurimpana erona suomalaiseen katukuvaan aseistettujen poliisien ja sotilaiden suuren määrän.  Tänään meilläkin poliisit kulkevat kadulla asekotelo näkyvästi vyöllä, emmekä sitä enempiä ihmettele. Kehitys on ollut vähittäistä, ei rysäyksenomaista, ja muutoksiin on totuttu, eikä kehityksen pyörää ilmeisestikään käy kääntäminen takaisin. Mutta itse olen useinkin pohtinut, onko erilaisten näkyvien turvallisuusjärjestelyjen lisääntyminen oikeasti lisännyt turvallisuuden tunnettani, vai toimiiko kaikki päinvastoin. Tuleeko tästä kaikesta kuitenkin ensi sijaisesti tunne siitä, että päällämme leijuu yhä enemmän toteutumistaan odottavia uhkia, joita varten koko tämä koneisto tarvitaan. Kun tähän lisätään vielä se, etenkin iltapäivälehtien vetämä mediatrendi, jossa erilaisten pelkojen lietsominen on myyvää tavaraa, muutetaan meidät kansalaiset vähitellen toisiamme kyräileviksi ja epäileviksi. Erilaisten turva- ja hälytyslaitteitten markkinat kasvavat, kun linnoittaudumme koteihimme. Tältä pohjalta ponnistaa tietysti myös ns. maahanmuuttokriittisyys ja erilainen muu muukalaisviha.

Muutoksen mitta havainnollistuu vertaamalla nykytilaa vaikkapa lapsuuteni Ykspihlajaan.  Asuin sataman lähistöllä lähes koko 1950-luvun. Kotien ovet olivat auki, naapuriin oli helppo mennä leikkitoveria hakemaan.  Raitilla liikkuvat eri maitten merimiehet olivat kiinnostavia seurattavia, eivät uhka meille lapsille. Poliisi oli leppoisa mies, joka haki juopotteluun hairahtuneen naapurin sedän putkaan selviämään ja hoiteli muutkin konfliktit joviaalisti. Aseen näin hänellä vain, kun hän lopetti ihmisten kimppuun käyneen koiran liiterin takana.

Ei tuohon lintukotoon tietenkään ole paluuta, Kokkolan satamakin on nykyään teräsverkolla aidattu ja kameravalvottu. Silti toivoisin, että yhteiskunnan turvallisuutta parannettaisiin kehittämällä enemmän luottamusta  lisääviä elementtejä ja vähentämällä pelon lietsomista.  En haluaisi joutua Chydenius-keskuksessa tai Halpa-Hallissa vartijoitten kuulusteltavaksi sen takia, että epämääräinen liikkumiseni siellä on herättänyt heidän epäilyksensä.  Haeskelin vain nimipäivälahjaa vaimolle, epätoivoisena.

Risto Pohjanpalo

Halpaa

Halpaa

Euroopan kansalaisia on kovasti kuohuttanut se, että lihaa sisältävissä eineksissä on ollut sinne kuulumattomia aineksia.  Ei se kuitenkaan ole yllättänyt ketään, joka on jo aikaisemmin perehtynyt elintarvikkeiden globaaliin tuotantoon.  Tuotantoketjut ovat pitkiä, osin hämäriä ja niiden jokaisella lenkillä tarve maksimoida voitto-osuutensa. Ketjun päässä me kuluttajat haluamme ostaa tuotteita, myös elintarvikkeita mahdollisimman edullisesti, suomeksi sanottuna halvalla.

Vanhastaan on sanottu, että jos haluat hyvää ja halpaa, osta kaksi tuotetta;   hyvä ja se halpa. Tämä pätee edelleen oikein hyvin.  Halpa tuote ei välttämättä ole aina huono, toki se voi joskus olla sitäkin. Mutta vielä useammin halpuuden takana on tuotantoketjussa jotakin, jota emme ehkä hyväksyisi, jos se tuoteselosteessa meille selvästi kerrottaisiin.  Ruoassa se voi olla tinkimistä elintarvikemääräyksistä tai löyhemmin normeja tulkitsevien maiden ja viranomaisten hyväksikäyttöä monikansallisissa tuotteissa.  Muissa tuotteissa halpuuden takana taas voi olla paitsi tietysti valmistus pienemmän palkkatason maissa, myös työturvallisuuden laiminlyönti, työehtojen polkeminen tai jopa lapsityövoiman käyttäminen.

Kansainvälisen työjärjestön vuosittain julkaisemat tilastot lapsityövoiman käytöstä eri puolilla maailmaa ovat järkyttäviä.  Niistä selviää mm., että lapsityövoiman määrä kaikista ponnisteluista huolimatta vähenee vain marginaalisesti.  Maailmassa työskentelee tänäkin vuonna yli 200 miljoonaa 5 – 14 – vuotiasta lasta erilaisissa tehtävissä, puolet heistä täyspäiväisesti.  Lapset saavat aikuisia pienempää palkkaa, lapset eivät järjestäydy, eivätkä lakkoile. Lasten avulla tuotetaan siis tavaraa halvemmalla kuin aikuistyövoimalla. Sopii vain itse kunkin pohtia, ostaisiko tuotteen, jos tiedostaisi, että sen tekemiseen käytetään viisivuotiasta lasta.

Meille tuotteita myyvät yritykset ilmoittavat jatkuvasti tarkkailevansa, että juuri heidän tuotteitaan valmistetaan halpamaissa ihmis- ja lapsen oikeuksia kunnioittaen ja työoloja valvoen.  Silti aika-ajoin puhtoisintakin rintaa röyhistävät yhtiöt Applesta Keskoon joutuvat selittelemään ilmi tulleita skandaaleja.  Maailma on mennyt sellaiseksi.  Puhutaankin ”monikomponenttituotteista” , joita kootaan yhdessä, sertifioidussa paikassa, mutta joiden osien tuotanto on niin hajautettu, ettei juuri kenelläkään ole mahdollisuutta taata kokonaisuuden olevan täysin valvonnassa. Niinpä sitten lähes joka kuukausi putkahtaa esiin uutinen milloin missäkin paljastuneesta tuotannon epäkohdasta.

Kasvava nettikauppa vie myös valvonnan yhä etäämmälle ostajasta.  Kiinalaisen tai intialaisen yrityksen verkkokaupasta tuotetta ostavan on täysin mahdotonta tietää, missä ja kuka on elektroniikkatuotteen tai muun tavaran valmistanut.  Valmistusolosuhteista puhumattakaan.

Moraalittomien kauppamiesten torjumiseksi esitetään pitäytymistä kotimaisissa tuotteissa. Tällöin muka vältettäisiin erilaiset ’romanialaiset hevoskauppiaat’.  Olisipa se näin helppoa.  Kyllä kotimaassakin vilunkia osataan tehdä, on tehty ja tehdään vastakin. Eikä rajojen avautumista ja tuotannon monikansallistumista voi enää peruuttaa.  Se, minkä jokainen voi tehdä, on osaltaan vaatia kauppiaita avoimesti ilmoittamaan tuotteiden ja niiden osien alkuperät.  Tätähän on nyt Suomi muutaman muun maan kanssa herännyt EU:ssa valmisruokien osalta vaatimaankin. Ostopäätöksiä tehdessä voi käyttää muitakin kriteereitä kuin pelkkää halpuutta. Laadusta kannattaa melko usein, ehkä jopa useimmiten, maksaa. Tuotteen alkuperää kannattaa kysyä aina. 

27.2.2013