Rahan voimalla

(Marraskuu 2012)

Juuri päättyneet USA:n vaalit olivat varmaan useammassakin kuin yhdessä asiassa ennätykselliset. Itse kiinnitin erityistä huomiota yhteen, jo vaalien alla tehtyyn ennätykseen. Pääehdokkaitten keräämä kampanjaraha oli Washington Postin mukaan yhteensä noin 2,3 miljardia dollaria. Suunnilleen yhtä paljon tuosta summasta oli molempien ehdokkaitten kontolla, Romneyllä aavistuksen verran enemmän kuin Obamalla. Kokonaissumma on huikea. Maailmassa on kolmisenkymmentä maata, joiden bruttokansantuote on pienempi kuin Yhdysvaltain presidentinvaalien pääehdokkaitten vaalibudjetti. Jos summaan lisätään vielä samassa yhteydessä käytävien kongressivaalien kampanjat, ollaan jo lähellä kymmenen miljardin lukemia. 

Amerikkalainen demokratia on alkanut muutoinkin olla yhä enemmän moneykratiaa, rahan valtaa. Viimeksi asiaa on pitänyt tikun nenässä Occupy Wall Street-liike;  hallinnon ja talouden läheisiä kytköksiä vastustava kansanliike.  Sen mukaan demokratiaa Yhdysvalloissa raunioittaa  esimerkiksi se, että kongressin lainsäädäntöelimien avainpaikat jaetaan edustajien saamien lahjoitusten suuruuden mukaan.  Monta muutakin näyttöä rahan määräysvallasta politiikassa on osoitettavissa, ei ainoastaan vaalikampanjoiden vaan myös varsinaisen politiikan tekemisen osalta. Meitä suomalaisiahan tämä amerikkalainen rahan politiikkavalta koskettaa ainakin siten, että usein tänne nimitetyn suurlähettilään keskeisin ansio tehtäväänsä on istuvan presidentin kampanjaan annettu merkittävä tuki.

Erilaisia rajoituksia ja lahjoituskattoja on yritetty säätää lainkin voimalla, mutta vapauden luvatussa maassa esimerkiksi liike-elämän kustantamien mainoskampanjoiden suitsiminen nähdään sananvapauden rajoittamisena. Sananvapaushan taas on amerikkalaisille tärkeä, loukkaamaton kansalaisoikeus siinä kuin aseen kantaminenkin.

Omassa maassamme ei tällä tiellä  olla vielä kovinkaan pitkällä.  Suomessa ei välttämättä tarvita suuria kampanjarahoja julkisuuteen pääsemiseksi ja sanoman esille tuomiseksi. Meillä media antaa tilaa myös ilmaiseksi erilaisilla palstoillaan ja pientenkin puolueiden edustajat saavat vaalitenteissä ainakin jonkin verran äänensä kuuluviin.  Äskettäisten kunnallisvaalien ehdokkaiden saama kannatus ei näyttänyt useinkaan  olevan suorassa suhteessa ehdokkaan vaalibudjettiin. Äänen hinta ehdokkailla, niin läpimenneillä  kuin rannalle jääneilläkin vaihteli suuresti, halvimmalla mentiin valtuustoon jopa kokonaan ilman omaa kampanjaa.

Pienessä maassa ovat tietysti summatkin pienempiä kuin Suuressa Lännessä.  Vastaavasti  voi tietysti sanoa, että täällä myös vaikutetaan pienemmällä rahalla kuin siellä.  Siksi asioita kannattaa valvoa ja asetetuista rajoista pitää kiinni vaalitukia ilmoitettaessa. Siksi myös erilaiset oikeudenkäynnit poltiikan ja poliitikkojen rahoituksen ympärillä ovat tärkeitä; ne ovat juuri tuota valvontaa.

Nykyaika on tuonut vaalikampanjoille uusia foorumeita internetin ja sosiaalisen median muodossa.  Ne korvaavat jossain määrin maksettuja ilmoituksia ja ehdokkaiden jalkatyötäkin. Kustannukset jäävät pieniksi. Niiden ongelma on kuitenkin se, että ne leviävät pääosin ns. kaveripiirissä  eivätkä esimerkiksi lehti-ilmoitusten tavoin näy myös tuntemattomille, uusille mahdollisille äänestäjille.  Rahaa tulee tulevissakin vaaleissa siksi liikkumaan.  Ja missä raha liikkuu, siellä on syytä seurata sen jälkiä. Varsinkin, kun on selvää, ettei sitä kukaan tässä maailmassa jakele ilman tarkoitusta.

Barack Obama sai vaaleissa toisen presidenttikauden. On odotettavissa, että hänen kabinettiinsa ja muuhunkin hallintoon tulee nyt vaalien jälkeen muutoksia.  Kuinka moni uusista nimityksistä pohjautuu annettuun kampanjatukeen, eli on käytännössä ns. ostettu virkapaikka, jää nähtäväksi.  Samoin se, millaiset taloudelliset kytkennät muutoin tulevat USA:n lähivuosien politiikkaa ohjailemaan.

Risto Pohjanpalo  

 

Väki vähenee...

( Tammikuu 2013)

Uutiset virtaavat nykyään niin nopeina ja runsaina, ettei aina ehdi pysähtyä pohtimaan niiden laajempia yhteyksiä.  Muutama uutinen alkoi kuitenkin vähitellen muodostaa suurta kokonaiskuvaa meneillään olevasta muutoksesta.  Ensin tulivat tiedot syntyvyyden lievän kasvutrendin katkeamisesta. Sitten samaan asiaan liittyen tieto synnyttäjien keski-iän siirtymisestä jo selvästi yli 30 vuoteen. Ja tuorein tieto kertoo sitten suomalaisten nuorten miesten siemennesteen laadun merkittävästä heikkenemisestä.

Yhdysvalloissa valmistui viime vuonna tutkimus siitä, miten kautta maailman perheen merkitys on vähenemässä. Perheet pienenevät ja yksin eläjiä on yhä enemmän.  Lapsettomien avioparien määrä lisääntyy niin ikään, usein aktiivisena valintana. Yksin elämisen ja lapsettoman parisuhteen valitsemisen syitä on paljon.  Korkeat asuntojen hinnat ovat niistä yksi. Yksiössä tai kaksiossa ei enää nykyään haluta asua lapsiperheenä. Suurempaa kohtuuhintaista asuntoa puolestaan on etsittävä kauempaa keskustoista. Muutto merkitsee vanhojen ystävyyssuhteitten katkaisemista ja usein luopumista myös osasta palveluita.

Suomessa tämä ilmiö näkyy selvimmin vasta pääkaupunkiseudulla ja suurimmissa kaupungeissa. Keski-Pohjanmaalla perhe on vielä voimissaan ja syntyvyys maan korkeinta tasoa.  Yksi pieni maakunta tai edes koko laaja Pohjanmaa ei kuitenkaan voi valtakunnallista trendiä muuttaa.  Elämme nopeasti vanhenevassa yhteiskunnassa.  Väestötieteilijät varoittavat jo siitä, että runsaan miespolven kuluttua on useita maita, joissa on enemmän yli 80-vuotiaita kuin alle 15-vuotiaita.  Koko maailman tasollakin on 60 vuotta täyttäneitä enemmän kuin alle 14 vuotiaita.

Tähän voisi tietysti kyynisesti todeta, että näinhän ratkeaa ennen niin pelätty maailman liikakansoittuminen.  Ja miksei, saattaa se ratketakin. Mutta ennen sitä ovat näkymät pelottavia. Syntyvyyden laskiessa ja ikääntyvien eläessä entistä pitempään tulee huoltosuhteesta kestämätön. Maahanmuuton lisäämisellä voidaan asiaa hoitaa väliaikaisesti, mutta myös maahanmuuttajat vanhenevat ja heidän jälkeläisiään on yhä vähemmän.  Uskonnon vaikutus  syntyvyyteen vähenee tutkimusten mukaan. Aemmin mailitsemani amerikkalaistutkimuksen mukaan joissakin Lähi-idän maissa syntyvyys on jo alempi kuin rikkaissa länsimaissa.

Perheen merkityksen väheneminen johtuu useista seikoista, joista monet ovat sinänsä myönteisiä. Naisten aseman vahvistuminen ja työssäkäynnin lisääntyminen on yksi tekijä.  Kohonnut yleinen elintaso vaikuttaa myös perheitä pienentävästi. Viiden hengen autoon ei mahdu nelilapsista perhettä... Kaupungistumisen voi halutessaan nähdä myös myönteisenä tekijänä, mutta jo edellä mainittu suurten asuntojen kalleus on sen seurausta.

Muutos on hidasta, mutta selkeää. Tällä hetkellä vaikuttaa valitettavan selkeästi siltä, että asian korjaamiseksi ei tehdä mitään. Enkä osaa minäkään antaa oikeita neuvoja siihen, millä nostamme perheen asemaa, tuemme  ja helpotamme lasten kasvatusta ja  saamme nuoret perustamaan perheitä nykyistä varhemmin.  Hedelmällisyyttä heikentäviin tekijöihinkin pitäisi puuttua  Tämä kaikki tilanteessa, jossa asuminen ja eläminen entisestään kallistuu, jossa etuuksia on pakko leikata koska rahat ovat vähissä ja lainaaminen jo tiensä päässä.  Toivottavasti ratkaisu on kuitenkin joku muu kuin eläkeiän hilaaminen 80 vuoteen.

Risto Pohjanpalo  

Sääilmiöitä II

(Maaliskuu 2013)

Sää, sekä nykyinen että tuleva, näyttää kelpaavan jatkuvasti paitsi puheenaiheeksi ihmisten tavatessa, myös iltapäivälehtien jatkuvaksi lööppiaiheeksi.  Taas kerran osui silmään lehtijuttu, jossa luvattiin ensi toukokuuksi  ihanan lämmintä.  Lähteenä oli lukuisia eri puolilla maailmaa sijaitsevia tutkimuslaitoksia.  Kotoinen Ilmatieteen laitoksemme puuttui tästä ennustajien katraasta. Näyttääkin olevan sääntönä, että mitä uutisarvoisempia tietoja säästä tarjotaan, sitä kauempana ovat tietolähteet.

Kävin hiljattain tutustumassa Ilmatieteen laitoksen toimintaan ja siinä yhteydessä selvisi, miksei se tuossa helletoukokuun lupaajien joukossa ollut.  Ilmatieteen laitoksen edustajien mukaan ei ole olemassa luotettavaa tapaa ennustaa säätä noin pitkälle ajanjaksolle.  Näitä niin sanottuja vuodenaikaisennusteita kehitetään koko ajan, mutta erityisesti Suomen sään suuren luontaisen vaihtelun vuoksi pitkiä ennusteita ei voida luotettavasti käyttää. Ensi kesän helteiden ennustaminen jää siis edelleen sammakkoprofessoreille ja kahvinporoista katsojille.

Tilastot ovat kuitenkin hyvä pohja sään kehityksen arvioinnille. Niiden perusteella voidaan esimerkiksi todeta jotkut julkisuudessa poikkeuksellisiksi julistetut sääilmiöt aivan odotetuiksi.  Kun esimerkiksi Talvivaaran kaivoksen jätevesialtaat täyttyivät ja alkoivat vuotaa luontoon, sanoi toimitusjohtaja Pekka Perä MTV:n uutisten mukaan, ettei kaivos ollut varautunut niin poikkeuksellisiin luonnonolosuhteisiin kuin viime kesänä oli.  Kesällä 2012 satoi todella paljon, silti vain muutamaa vuotta aiemmin sademäärä oli ollut lähes yhtä suuri.  Sen olisi säätieteilijöiden mukaan pitänyt osoittaa, että tämänkaltaisia sateita voi tulla uudelleenkin.  Olisi siis pitänyt osata varautua. Ilmastonmuutoksen seurauksena rankkasateet ovat maassamme lisääntyneet ja jollakin paikkakunnalla saattaa sateen määrä siksi nousta rajustikin.  Talvivaaran tavoin myös Raahen kultakaivos jätti varautumatta tällaiseen täysin mahdolliseen ilmiöön.  Luonto maksaa laskun siitä.

Kun viimeksi sivusin kolumnissani ilmastonmuutosta, sain palautetta, jonka mukaan ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ei olisi tieteellisesti todettu. Tällaisten väitteitten esittäjille voi kuitenkin antaa kehotuksen perehtyä tuoreimpiin tilastotietoihin ja mittauksiin. Vaikka nyt kärvistelemme poikkeuksellisen kylmässä maaliskuun säässä, on pitkän ajan lämpeneminen selkeä tosiasia. Keskustelu asiassa käydään kovin yhteismitattomien asioiden pohjalta. Mediassakin on usein ilmatieteilijän vastapuolena maallikko tai jonkun muun tieteenalan edustaja ja keskustelu on omiaan vain hämmentämään yleisöä.

Minulle on viime vuosilta kertynyt useita havaintoja poikkeuksellisista sääilmiöistä. On ollut pakkasennätyksiä, sade-ennätyksiä ja lämpöennätyksiä.  Tuorein omakohtainen kokemus oli viime marraskuun lopulta, jolloin täysin uudenlainen myrsky iski mökille suunnalta, josta tällaisia puhureita ei ollut koskaan koettu. Ilmatieteen laitoksella puhuttiin näistä uudenlaisista ääri-ilmiöistä.  Asiantuntijoiden mukaan ne lisääntyvät edelleen.  Vieläpä niin, että niihin alkaa liittyä todellisia vaaroja, paitsi omaisuudelle, myös ihmisille.  Toistaiseksi meillä ei ole täydellä vakavuudella noudatettu viranomaisten suosituksia pysyä sisätiloissa vaarallisen myrskyn uhatessa. Meillä on myös totuttu lähtemään loma-aikojen liikenteeseen huolimatta siitä, millaista ajokeliä on luvassa. Luotamme omaan kykyymme selviytyä vaikeissakin tilanteissa. Tähän tarvitaan ilmeisesti kuitenkin muutos. Naapurimaissamme myrskyt  ja muut ääri-ilmiöt ovat jo vaatineet paljon kuolonuhreja.  Ilmatieteilijöiden mukaan niin voi käydä meilläkin.

Toki myönteisiäkin asioita tässä ilmastonmuutoksessa meille suomalaisille on. Viljelyolot paranevat, uusia kasvi- ja eläinlajeja leviää tänne pohjoiseen ja maailman merien pinnanousu kumoaa ainakin osaksi maannousun Keski-Pohjanmaankin rannikolla. Ja uusi jääkausi, joka kuitenkin joskus vuosituhansien jälkeen vääjäämättömästi tulee, siirtynee muutamalla vuosikymmenellä. 

Risto Pohjanpalo

Jätehuollon uusi aika

(Lokakuu 2012)

Teini-iässä huvittelimme pappilan pojan kanssa muun muassa pyöräilemällä pienoiskiväärit selässä Kokkolan kaatopaikalle ja ampumalla siellä illansuussa rottia. Niitä siellä olikin todella paljon ja saaliit olivat sen mukaisia. Emme niitä sieltä keränneet, kunhan laskimme kilpaa tuloksia.

Eipä taitaisi tuollainen nuorison harrastaminen enää täyttää nykyisiä kriteerejä sen enempää ampuma-aseiden käytön kuin kaatopaikkojenkaan osalta.

Tämä nyt vain tuli mieleeni, kun perehdyin Lahdessa tämän päivän huippua olevaan jätteistä tehtyä kierrätyspolttoainetta käyttävään voimalaitokseen. Siitä puuttuivat rottien lisäksi 60-luvun alun kaatopaikan rouheat hajut. Sen sijaan laitos tuottaa merkittävän määrän energiaa.

Sen mistä nykyaikaisessa jätehuollossa on kysymys, havainnollisti Lahti Energian viestintäjohtaja Jaana Lehtovirta, joka seisoi toisessa kädessään tavallinen kotitalouden roskapussi ja toisessa kädessään palava roikkalamppu. Yhden energiajätepussillisen voimalla palaa 12 watin energiansäästölamppu yhtäjaksoisesti 35 vuorokautta!

Tähän jätteen muuttamiseen sähköksi ja lämmöksi tarvitaan tietenkin pitkä prosessi. Se alkaa kotoa, jossa jätteet on lajiteltava, se jatkuu jätteenkäsittelylaitoksessa, jossa roskapussin sisältö – ja monesta muusta paikasta, enimmäkseen teollisuuslaitoksista tuleva energiajäte – puhdistetaan ja rouhitaan kierrätyspolttoaineeksi. Tästä tislataan upouudessa Kymijärvi II-voimalassa kaasua, jolla varsinainen voimala tuottaa sähköä ja kaukolämpöä.

Kokkolalaisen silmään Lahden uusi laitos näyttää melko tutulta. On polttoaineen kuljetushihnaa, siiloa ja pitkä piippu. Prosessi eroaa kuitenkin oleellisesti Kokkolan Voiman uudesta laitoksesta; täällähän poltetaan biopolttoaineita kun taas Lahdessa tehdään kaasua kierrätyspolttoaineesta. Tällä kaasutuksella saadaan polttoaineesta irti enemmän tehoa ja sitä tulee vielä lisää kaasun puhdistamisprosessilla.

Kokkolassa taas aloittaa vuoden lopulla uusi biokaasulaitos, jossa kaasua tehdään jätevesipuhdistamon lietteestä. Tällä kaasulla tuotetaan sitten sähköä valtakunnan sähköverkkoon. Tässäkin tapauksessa on kyse aiemmin jätteenä pidetyn tavaran ottamisesta energiakäyttöön.

Sikälikin nämä uudet hienot laitokset ovat ympäristön kannalta erinomaisia, että ihmisille johtoja ja putkia pitkin jaettavan sähkön ja lämmön lisäksi lähtee taivaalle vain vesihöyryä ja maahan jää jatkojalostuskelpoista tuhkaa.

Kun on vääjäämättömän selvää, että energian kulutus nykyisestään kasvaa – erilaisista säästöpyrkimyksistä huolimatta – ja että samaan aikaan tuotamme yhä enemmän erilaista jätettä, seuraa tästä myös se, että tarvitaan monipuolisia ratkaisuja kestävän kehityksen takaamiseksi. Tällaisia hankkeita ja uusia innovaatioita on nyt vireillä ja valmistumassa eri puolilla maatamme.

Jätteiden hyötykäyttö, kierrätys ja energiantuotannon uudet mallit ovat, paitsi välttämätöntä ympäristöstä huolehtimista, myös mahdollisuus kaupalliseen menestykseen jopa kansainvälisesti. Suomalaista prosessiteollisuuden korkeatasoista osaamista on suunnattu kierrätysenergian tuotantoon ja siihen on maan rajojen ulkopuolellakin kiinnostusta.

Me emme Kokkolassa, Lahdessa ja Suomessa paini yksin näiden jäte- ja ympäristöongelmiemme kanssa. EU:n direktiivit pakottavat kaikissa jäsenmaissa ryhtymään toimiin ja ne, joilla on valmiita, toimivia ratkaisuja tarjottavanaan, ovat tietysti etulyöntiasemassa markkinoilla.

Risto Pohjanpalo

Syrjivät kiintiöt

(Lokakuu 2012)

Erilaisista kiintiöistä väitellään ajoittain hyvinkin kiivaasti. Viimeinen keskustelu, joka kotimaasta on silmiini sattunut, käsitteli naisten osuutta poliisin johtotehtävissä. Helsingin Sanomien selvityksen mukaan 27 ylimmän poliisipäällikön joukossa on vain yksi nainen. Tästä ryöpsähti käyntiin debatti, jossa on sekä vaadittu että vastustettu naiskiintiöiden asettamista poliisijohtoon.

Poliisi ei ole ainoa instituutio, jossa kiintiökeskustelu on herätetty. Euroopan komissio suunnittelee vuodesta 2020 alkaen EU-alueen pörssiyhtiöiden hallituksille 40 prosentin naiskiintiöitä. Muutos olisi melkoinen, sillä viime vuonna naisia EU-maiden pörssiyhtiöiden hallituksissa oli keskimäärin vain 14 prosenttia. Suomessa määrä oli sentään 27 prosenttia, Euroopan huippua.

Kiintiöillä on voimakas vastustus useissa EU-maissa ja erityisesti yrityksissä, joiden suvereniteettia, itsemääräämisoikeutta omasta johdostaan kiintiöiden katsotaan loukkaavan.  Suomessa yritykset ja niiden etujärjestöt vastustavat pakkokiintiöitä ja sanovat naisten osuuden muutoinkin jatkuvasti kasvavan.

Tasa-arvo on kaunis ja kunniakas tavoite ja sitä kohti on luonnollisesti pyrittävä. En tiedä, toteutuuko se sitä kautta, että naiskiintiöitä lisätään, myös yrityksiin.  Ennemminkin uskon, että naisten osuus yhteiskunnan ja yrityselämän johtopaikoilla lisääntyy sen vuoksi, että naisten koulutustaso miehiin verrattuna kasvaa ja jo nyt on kaikissa EU maissa miehiä korkeampi. Korkeampi koulutustaso merkitsee mahdollisuuksia myös sijoittua erilaisissa valinnoissa. Ja kun asenteet ovat muutenkin jo muuttuneet, alkaa myös naisjohtajien määrä kasvaa entisestään. Lasikatto on, jollei jo murtumassa, niin ainakin säröillä.

Kiintiöillähän on myös toinen puoli. Kun yhtä joukkoa kiintiöillä suositaan, merkitsee se vääjäämättä jonkun toisen syrjimistä.  Kuinka kokee ansioituneempi, koulutetumpi ja osaavampi hakija sen, että hänet ohitetaan valinnassa niin, että heikommilla eväillä, mutta kiintiöön kuuluvana joku toinen saa paikan.  Näinhän vääjäämättä tapahtuu kaikkialla siellä, missä kiintiöitä on käytössä.

Yhdysvalloissa on kiintiöitä monilla aloilla. Merkittävimpiä ovat rodulliset kiintiöt, joissa on tavoiteltu eri väestönosien tasa-arvoisuutta mm. viranomaistehtävissä. Mutta lailla säädeltyjä rotukiintiöitä on myös amerikkalaisessa ammattiyhdistysliikkeessä, yrityksissä ja yliopistoissa. Yliopistokiintiöstä onkin nyt sukeutunut tuore oikeusjuttu, joka on USA:n korkeimman oikeuden puitavana. Yksittäinen naispuolinen kansalainen on haastanut asiassa teksasilaisen Austinin yliopiston, joka on hänen mukaansa syrjinyt häntä valinnassa ihonvärin perusteella.  Haastaja on tässä tapauksessa valkoihoinen. Hän katsoo, että afrikkalaisamerikkalaisia ja latinalaisamerikkalaisia suosivat kiintiöt ovat Yhdysvaltain perustuslain hengen vastaisia. Asiaan kuuluu tietysti, että lähestyvissä presidentinvaaleissa asia on myös esillä ja republikaaniehdokas Mitt Romney on jo ilmoittanut vastustavansa kiintiöitä kaikissa julkisssa instituutioissa. Päätös asiassa tulee kuitenkin vasta ensi vuonna, presidentinvaalien jälkeen.

Täällä Suomessa nousee jatkuvasti kiistaa siitä, onko oikein, että maamme ruotsinkielisillä on yliopisto-opetuksessa kiintiöitä, joiden turvin heikommilla tuloksilla voi ohittaa suomenkielisiä pyrkijöitä.  Syksyisin käy keskustelu kuumana siitä, miksi ruotsinkielinen nuori pääsee helpommin ja alemmilla arvosanoilla lukio-opetukseen kuin suomenkielinen. Varsinaisia oikeusjuttuja kielellisestä syrjinnästä ei ole kuitenkaan taidettu nostaa. Poliittiseen debattiin asia on noussut mm. Perussuomalaisten ’rasisminvastaisen julistuksen’ yhteydessä viime vuonna. Myös ainakin Kokoomuksen nuoret ovat älähtäneet positiivisesta syrjinnästä, jolla nimellä kiintiöt myös tunnetaan.

Yhteiskunnassa vallisevan eriarvoisuuden vähentäminen ja poistaminen on tärkeää.  Kun asiat ovat pahasti vinossa, on niitä korjattava myös keinoilla, jotka saattavat yksilön kannalta olla haitallisia, mutta jotka yhteiskunnan ja erilaisten yhteisöjen kannalta ovat välttämättömiä. Naisten ja vähemmistöjen tasa-arvon lisäämisessä kiintiöt ja positiivinen syrjintä ovat näitä keinoja. Niillä pitää kuitenkin olla laaja tuki. Niiden pitää syntyä todellisesta tarpeesta.  Niiden pitää joustaa tilanteiden muuttuessa ja ne pitää myös pystyä poistamaan niiden käytyä tarpeettomiksi. Keskustelu kiintiöistä ja niiden oikeudenmukaisuudesta on myös tarpeellista, mutta se on käytävä pitävin argumentein, ei pelkällä tunnepohjalla. Eikä missään nimessä kaunan ja kateuden sävyttämänä tai rasistisesti. Sitäkin on nähty.  Itse pitäisin enemmän sellaisesta yhteiskunnasta, jossa positiivista syrjintää esiintyisi vain silloin, kun ratkaistaan valintaa kahden taidoiltaan samantasoisen henkilön välillä. Muuten kannatan sitä, että paras valitaan. Sukupuolesta, kielestä tai väristä riippumatta.  

Risto Pohjanpalo

Maailman paras maa?

(Syyskuu 2012)

Viime aikoina olemme kohdistaneet  paljon suuttumusta ja moraalista paheksuntaa Etelä-Euroopan surkimusvaltioihin. Tiedättehän, noihin kreikkoihin, portugaleihin ja italioihin, joissa asiat on sotkettu ja nyt ollaan käsi ojossa meidän kunnollisten kupilla.  Ja sitten ovat nämä islamilaismaat, joissa ei ole naisilla ihmisoikeuksia ja jossa ammutaan ja räjäytellään ihan sivullisiakin. Ja vielä lähempänäkin on maita, joissa huonoja asioita riittää.

Olemme röyhistäneet rintaa luottoluokitustemme A-kirjainten loisteessa.  Meillä asiat on hoidettu omin avuin. Talous on kunnossa. Ei tarvita muiden tukea. Maksetaan veromme ja pidetään huoli kansalaisista. Valitaan luottamushenkilöt rehellisillä vaaleilla.

Paitsi että tehtaiden rekrytointiovet ovat alkaneet pyöriä takaperin ja talous taantua yllättävän nopeasti.  Yritykset kierrättävät tulonsa veroparatiiseihin. Taitaapa muutama yksityinenkin olla samoissa puuhissa.  Vaalirahoitussotkuja puidaan parhaillaankin oikeudessa. 

Sen sijaan, että joukolla paheksumme sitä, miten joissakin muissa maissa on eletty, kannattaisi kuitenkin nyt kiinnittää päähuomio siihen, millaisessa henkisessä tilassa itse olemme. Työttömyyden kasvaessa, yritysten horjuessa tarvittaisiin nyt muiden syyttelyn sijaan omaa sisäistä kannustamista.  Erilaisen repimisen ja arvostelun sijaan tukea niille, jotka jotakin yrittävät; myös niille, jotka eivät menesty.

Hiljattain kirjoitti entinen huippu-urheilija Manuela Bosco siitä, miten repivää ja raakaa on elämä urheilumaailmassa. Bosco kirjoitti: ”Suomalainen ei selittele. Ei naura. Ei laula. Ei intoile. Ei kehu itseään eikä muita. Ei leiki mitään kaikkien kaveria. ..”  Bosco kirjoittaa siitä, miten me palvomme voittajia  ja lyömme häviäjiä ja lopettaa tekstinsä kehottaen palaamaan yhdessä tekemisen luovaan ihmeeseen.  Hänen havaintonsa sopivat urheilun ohella täysin myös muuhun elämään.

Suomalaisilla on ollut historiassa kykyä suurissa kriiseissä yhdistyä, venyä ja nousta.  Mutta miksi aina tarvitaan kriisi, ennenkuin asioihin yhdessä tartutaan.  Sitä ennen ollaan jakautuneina vähintään kahteen leiriin, joista toinen esittää suunnitelman ja toinen haukkuu sen lyttyyn.

 Jos tarkemmin ajattelee, niin olisi aika outoa, että maan laajapohjainen hallitus on päättänyt kuntauudistuksen avulla tuhota yhteiskuntamme, kuten tiukin oppositio sanoo.  Eräiden kansalaisten mielestä tasavallan presidentti kutsui koolle huippuasiantuntijoita laatimaan  naurettavan kokoelman turhia toimenpiteitä nuorten syrjäytymistä estämään.  Näinköhän.

Ei taida olla kovin helppoa kääntää meikäläistä kielteisyyttä yleiseksi ja yhtäläiseksi kehitysoptimismiksi.  Ei taida löytyä alamäkeen ajautuneelle yrittäjälle kannustusta, saati jos tämä konkurssiin ajautuu.   Jos väärä taho käynnistää hankkeen, ei sitä sovi lähteä tukemaan ja jos hankkeessa on jotain korjattavaa, lyödään se vain lyttyyn eikä yritetäkään katsoa, olisiko siinä kuitenkin mahdollisuuksia. Tällaisia olemme. 

Pojan elämää

(Elokuu 2012)

Sydänkesällä kävin Porissa avoinna olevassa taiteilija Jarmo Mäkilän näyttelyssä ”Poikien leikit”. Näyttely kuvaa omintakeisella tavalla poikia erilaisissa tilanteissa ja antaa näyttelyjulkaisunkin mukaan ”monipolvisen panoraaman suomalaisen poikalapsen psykohistoriaan 1950-luvulla” Mäkilän kuvat kolahtivat minuun aika tavalla. Varmaankin siitä syystä, että oma poikana olemisen ”psykohistoriani” osuu juuri tuolle samalla ajalle.  Heräsin ajattelemaan sitä muutosta, mikä maailmassa ja nimenomaan poikien maailmassa on omista lapsuusajoistani tapahtunut. Sain myöhemmin tilaisuuden vaihtaa pari lausetta taiteilija Mäkilän kanssa tuosta muutoksesta ja olimme molemmat samaa mieltä siitä, että poikana oleminen on tänä päivänä puristettu huomattavasti ahtaampiin raameihin kuin tuolloin 50-luvulla. Senaikainen vapaus liikkua ja tehdä päähän pälkähtäviä asioita on mennyttä maailmaa.

Keskikoulupoikana kävin erään kaverini kanssa räjäyttelemässä vanhan dynamiittitehtaan raunioista löytämiämme trotyylipaloja joutomaalla, jossa nyt on Kokkolan Santahaan urheilupuisto. Siellä Kuusitien lähellä, paitsi ettei siellä vielä mitään teitä ollut. Pamaukset varmaan kuuluivat kauas, mutta ei niitä kukaan tullut jäljittämään. Sormet ja silmätkin ovat  tallella, molemmilla.

Lisääntynyt valvonta, tiukemmat normit ja ympäristön muu muuttuminen ovat johtaneet siihen, että tällaisia joutomaita ja muita ”seikkailualueita” on tuntuvasti vähemmän. Tämä  on vaikuttanut tietysti molempien sukupuolten leikkeihin ja toimintaan, mutta itse pidän sitä juuri poikien maailman köyhtymisenä. Minun ikäisenihän usein puhuvat siitä, kuinka ennen voitiin ilman ohjausta omaehtoisesti leikkiä ja liikkua kun taas nykyään lapsia kuljetellaan erilaisiin harrastuksiin ja toimintaryhmiin. Tässä on tietysti monenlaista liioittelua ja yleistystä, mutta silti voi todeta aikojen merkittävästi muuttuneen.

Oman lapsuusaikani vapauden riemua olen muistellut myös sosiaalisessa mediassa. Sekä Kokkolalla että lapsuuteni Ykspihlajalla on omat Facebook-ryhmänsä, Kokkola-ryhmästähän Keskipohjanmaassakin äskettäin kerrottiin. Poikavuosieni kuvat näissä ryhmissä esittävät pikkukaupunkia, jossa liikkuminen oli lapsellekin helppoa ja turvallista. Seikkailuille – ja kepposillekin – oli tilaa ja mahdollisuuksia.

Oman aikani poikien elämään vaikutti suuresti se, että aikuiset miehet, isämme,  olivat enimmäkseen sodan käyneitä. Heidän kokemustensa ja traumojensa vaikutusta poikiinsa on tutkittu ja selvitetty, asialla mm. keskipohjalainen Erkki Kujala.  En ole nähnyt tutkimuksia siitä, kuinka meidän, pian väistyvän sodan jälkeisen ikäluokan miesten kasvatuksessa nuo isien mallit ovat siirtyneet ja missä muodossa eteenpäin. Kaipa sitäkin tutkittu on.

Mutta pojan elämää kannattaisi kyllä tutkia todella paljon, sitä, millaista on nyt elää Suomessa poikana ja kasvaa siitä mieheksi.  Minusta meillä on pelottavia näkymiä tilanteessa, jossa kasvavassa syrjäytyvien nuorten joukossa kaksi kolmasosaa on juuri poikia. Huolta pitäisi herättää senkin, että jo joka viides nuori mies keskeyttää asepalveluksensa – siis niiden lisäksi, jotka karsiutuvat jo kutsunnoissa. Mielenterveyden ongelmat kasvavat ja nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien joukossa on sielläkin enemmistö miehiä.

On selvää, että nuorten ongelmissa huomiota on kiinnitettävä molempiin sukupuoliin; myös tyttöjen kohdalla syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovat järkyttävän suuria. Kuitenkin ajattelen, että nimenomaan poikien kohdalla tarvitaan nopeasti tutkimusta ja siihen perustuvia toimia, jotta nykyinen kehitys saadaan katkaistuksi. En tiedä, onko avaimena sukupuolisensitiivinen kasvatus vai pikemminkin se, että entistä enemmän otetaan huomioon sukupuolierot; tyttöjen ja poikien lähtökohtaiset erot ja erot heidän kehittymisessään eri ikäisinä. Näin siitäkin huolimatta, että jokainen poika ja jokainen tyttö on oma yksilönsä eikä kaikkia koskaan voi puristaa samaan muottiin.  

Presidentti Niinistön käynnistämä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtäävä projekti on jo liikkeellä. Olisi toivottavaa, että siinä yleisen syrjäytymiskehityksen katkaisemisen lisäksi pyrittäisiin myös löytämään poikien suuremman osuuden syyt ja pureutumaan niihin.

Risto Pohjanpalo